tiistai 23. elokuuta 2016

Saimme mitä ansaitsimme

Rio de Janeiron olympialaisten jälkihöyryissä keskustellaan taas urheilun toimintatavoista ja resursseista kriittiseen sävyyn, syytä onkin. Menestys jäi laihaksi, mutta totuuden nimessä tulos ei valehtele. Suomalainen urheilu ei toimi. Suomalaista huippu-urheilua rahoitetaan vähän reilulla 10 miljoonalla eurolla vuosittain, summaa voi pitää isona vain se, joka ajattelee että tämä 10 miljoonaa olisi omassa taskussa. Jos ajatellaan sitä kuinka paljon tällä 10 miljoonalla saa aikaan keskustelua ja sisältöä mediaan niin summa on mitätön. Mitätön se on myös suhteessa siihen mitä prosesseja ja kuinka paljon urheilu vaatisi jos siihen oikeasti haluttaisi satsata. 

Vertailun vuoksi Imatran 28 000 asukkaan kaupungin terveydenhuollon menot ovat vuodessa n. 80 miljoonaa euroa, ja nousua pari miljoonaa vuodessa. Nousun loppua ei näy. 

Kaikki kulminoituu valmennukseen Sanna Kämäräinen kertoo Ylen haastattelussa  siitä miten hänen silmansä aukesivat Berliinissä ammattivalmentajan johtamaan ryhmäharjoitteluun. Uskon itsekin vahvasti toimiviin harjoitusryhmiin, joissa urheilija viihtyy, ja haastaa itseään ja muita. 
Linkki haastatteluun

 

Jotta tuottavia prosesseja =harjoitusryhmiä, syntyy, on meillä ensin oltava ne jotka luovat nämä prosessit = valmentajat
Kun prosessit on luotu tarvitsemme ne, ketkä ylläpitävät prosesseja = valmentajat
Prosessien ja yksilöiden kehittyeessä tarvitsemme ne, ketkä kehittyvät prosessien mukana ja edelleen pystyvät ylläpitämään, nyt jo vaativaa prosessia = valmentajat
Valmentaja on myös se, joka vastaa toimivan kokonaisuuden luomisesta urheilijan ympärille. Valmentaja on parhaimmillaan monipuolinen huippuosaaja joka kehittää itseään sekä lajitaidoissa, palautteen antamisessa, psyykkisessä valmentamisessa jne jne...

Urheilijan ura on pitkä ja oman potentiaalinsa saavuttaakseen on treenattava vuosia, menestyvä valmentaja on se, joka pystyy pitämään prosessin mielenkiintoisena ja kokonaisuuden hanskassa vuosikaudet. Nykyjärjestelmä valitettavasti olettaa että tämä onnistuu talkoovoimin. Marko Malvela kuvaa tätä omassa blogissaan. Oman valmentajapolkuni mahdollisti oma maahantuontiyritykseni jonka aikaa käytin surutta valmennukseen vuosikaudet. 
Marko Malvelan blogi

Maailmalla huippuvalmentajat ovat kysyttyjä luennoitsijoita, ja suomessa koulutusfirmat ottavat oppia maailman johtavista valmentajaguruista, koska meillä ei ole omia, ehkä Dettmania ja Tammista lukuun ottamatta. Väitän että jos suomalaista valmentajaa arvostettaisiin maksamalla heille palkkaa, meillä olisi myös työelämän ongelmiin urheilun prosesseissa opittuja ratkaisuja huomattavasti enemmän ja koko työelämä ja yhteiskunta voisivat paremmin. 

Olisi kovin suotavaa että yhteiskunta rahoittaisi valmennusta työllisyydenhoito-, terveydehoito, ja syrjäytymisen ehkäisyyn käytettävistä varoista. Tai käyttäisi veikkausvoittovaroista vähintään 100% urheiluun, valmennuksen ollessa yksi selkeä tuen kohde. 

torstai 30. kesäkuuta 2016

Urheiluvalmennus

Kiitos Islannin jalkapallojoukkueelle siitä että Suomessa käydään nyt keskustelua ammattivalmentamisesta. On aikakin. 

Islantilaisessa jalkapallossa valmentajat ovat ammattilaisia joille maksetaan palkkaa. Suomalaisessa urheilussa valmennus hoidetaan vähintään 95% talkoovoimin. Usein urheilevien lasten isien ja äitien toimesta. Kaikki kunnia valmennuksen talkootyölle, mutta usein siinä laatu ei ole läsnä. Seuroissa kehitellään kaikenlaisia vuorottelujärjestelmiä jotta vanhempien arki ei kuormitu liikaa. Tämä on lähinnä liikunnallista lapsiparkkitoimintaa, ei valmennuksellisesti toimivaa urheilua. Valmentajan tulee olla läsnä ja tuntea valmennettavansa ja olla heidän kehityksessään mukana ja vieläpä innostunut siitä, päivästä toiseen. 

Nyt jos jollakulla menee porot sieraimiin siitä että vaadin lisää ammattivalmennusta myös lapsille, olkaa rauhassa, en vaadi sitä pihapelihöntsien sijaan vaan niiden lisäksi. Valmennuksessa taidot kehittyvät paremmin ja nopeammin, näitä taitoja voi sitten pihahöntsäilyssä jalostaa. Yksin eivät ammattivalmennus tai pihapelit / aktiivinen arkiliikunta riitä, tarvitaan molempia. - jos halutaan huipulle!

Suomalainen liikuntalaki on aikaansa jäljessä, ja ennaltaehkäisee liikuntakulttuurin kehittymistä. Laissa säädetään että kuntien vastuulla ovat liikuntapaikat ja seurojen vastuulla toiminta. Seurojen rahkeet eivät riitä valmentajien palkkaamiseen ja kunnilta ei apua heru, juuri tämän lain vuoksi. Ehkä olisi syytä käyttää syrjäytymisen ehkäisyyn tai työllisyyden hoitoon käytettävia varoja myös valmennukseen. Kehittelin pari vuotta sitten ajatusta valmentajien palkkausta tukevaa säätiötä, joka kaatui poliittiseen haluttomuuteen. (jos kiinnostaa, niin lue muutama blogi taaksepäin) Säätiön avulla olisi mahdollista ohjata varoja ja myös kerätä niitä nimenomaan valmentajien palkkaamiseen. 

Seuratoimijat näkevät usein ammattilaisuuden mahdottomana taloudellisista syistä. Palkan maksaminen merkitsisi lisää talkoita, ja porukka vetää nytkin äärirajoilla, on luonnollista etsiä muita teitä. yhtä luonnollista olisi tajuta, että muita teitä ei ole. - jos halutaan huipulle. Ammattilaisuuden myötä syntyy kilpailua, valmentamisen kulttuuria, laatua ja tuloksia, missä tahansa lajissa. Nyt seurat rekrytoivat nuoria intohimoisia valmentajia, jotka polttavat itsensä loppuun ja seura rekrytoi uusia. Osaaminen ei kumuloidu, kypsä urakehitys, kilpailu parhaista valmentajien paikoista, ja kokonainen valmentamisen ja opettamisen kulttuuri jää syntymättä koska valmentajuus ei ole uravaihtoehto. Hankittu tieto ja kokemus valuvat hukkaan. 

Koko liikuntalaki pitää muuttaa toimintaa, ohjaamista ja valmentamista palvelevaksi. Suomi käyttää liikutarakennusten seiniin vertailussa muihin paljon rahaa, mutta vertailussa muihin sen tärkeimmän, eli toiminnan tukeminen on lähes olematonta. 
 


tiistai 16. helmikuuta 2016

Wattbike kilpailut

Olemme pyrkineet tarjoamaan haastavia hetkiä kestävyysurheilijoille Wattbike kisojen muodossa. Olemme ajatelleet että kilpailut tarjoavat osallistujille mahdollisuuden testata itseään kilpailussa muita vastaan koska tiedämme että kilpailu kehittää. Haluamme osaltamme olla kehittämässä suomalainen kestävyysurheilua. Olemme olleet innostuneita järjestämään tapahtumia koska olemme itse kokeneet kilpailut mielekkäiksi. Uskon itse vakaasti siihen että kilpailut tarjoavat mielekkäitä haasteita sekä urheilijoille että kuntoilijoille. Olen pitänyt palkintoja toissijaisina. Olenko väärässä, mene ja tiedä. Kenties emme ole satsanneet tarpeeksi palkintoihin, mutta tässä kohden rahkeet eivät vain riitä. Kilpailujen kustannukset ylittävät nyt jo reilusti tulopuolen ja se pistää miettimään koko homman järjellisyyttä. Onko järkeä olla viikonloppu töissä ja maksaa siitä!


Wattbike kilpailujen taso on ollut kova. Muutama huippukuski, Halmeen veljeksistä Jesse Uusiperheeseen ja Heidi Ongeriin ovat paikalla lähes poikkeuksetta ja esimerkiksi 10km matkalla 12 minuutin raja miehissä (n.450W) ja 14 minuutin raja naisissa (n.300W) on jo rikottu Sasu Halmeen ja Heidi Ongerin toimesta.

Olemme uskoneet että Wattbike kisoilla olisi enemmän annettavaa suuremmalle joukolle pyöräilyn, triathlonin ja ylipäänsä kestävyysurheilun harrastajia. Toivomme palautetta siitä mihin suuntaan kilpailutapahtumia pitäisi kehittää.

Totta kai haluaisimme että Pyöräilyunioni näkisi Wattbiken tuomat mahdollisuudet ja osaltaan rohkaisisi pyöräilijöitä ottamaan osaa. Parhaimmillaan Wattbike kilpailu on loistavaa kykyjenetsintää ja uskomme vahvasti että se palvelee pyöräilijöiden kehitystä kohti kesän kilpailuja. Olemme soudussa nähneet valtavan kehitysharppauksen Concept2 sisäsoutulaitteiden kaytön alettua. Suomen talven hyödyntäen Pyöräilyllä olisi loistava mahdollisuus kehittyä nimenomaan suomalaisessa talvessa ja viitekehyksessä. UCI on nähnyt Wattbiken tuomat mahdollisuudet ja tekee yhteistyötä Wattbiken kanssa. Me olemme valmiita yhteistyöhön eri tahojan kanssa myös Suomessa. Wattbike alkaa saada jalansijaa kuntosalilla , (jo lähes 50 salia Suomessa!) ja niitä on vuokrattu runsaasti myös koteihin. Luulisi siis osallistujamäärien nousevan, mutta toisin on käynyt.

Tämän talven osalta olemme olleet kovin pettyneitä osanottoon, ja miettineet että olemmeko tehneet jotain väärin.

Ensi talveksi olemme alustavasti suunnitelleet Helsinkiin viikonlopputapahtumaa jossa Lauantaina soudetaan 2000m SM-kisa, Joukkuekilpailut ja 4k Wattbike ja Sunnuntaina 10k Wattbike ja Tryathlon, sekaan saattaisi mahtua myös 500m Koululaissoutu.

sunnuntai 14. helmikuuta 2016

Kokonaisuus ratkaisee!


Lahjakkuus ja kova työ ovat suuri osa menestystä, mutta pitkä, menestyksekäs ura vaatii paljon muutakin. Vierailin tammikuussa Prahassa käydessäni entisellä työpaikallani ja surukseni suurin osa 2009-2010 valmentamistani urheilijoista oli lopettanut. Ainut porukka joka oli edelleen kasassa oli omia polkujaan kulkenut kevyen luokan 4-.
Valmensin silloin lahajakkaita urheilijoita, jotka olivat jo 2011 mitaleilla nuorten MM-kilpailuissa, ja jotka kilpailivat olympiapaikoista jo 20-22 vuotiaina. Voisi kuvitella että he olisivat luoneet hyvät urat, mutta toisin kävi. Urheilijoiden asenne harjoittelua kohtaan ja lahjakkuus olivat kunnossa. Harjoittelun sisällöt olivat äärimmäisen kovia, joillekin liian kovia. Leiritystä oli tarpeeksi ja kalusto oli varmasti kunnossa.



Valitettavasti Tsekistä puuttui ja puuttuu edelleen pitkäjänteinen systeemi jossa urheilijan omaan motivaatioon luotetaan ja urheilijaa pyritään tukemaan siten että urheilijan arjesta ja harjoittelusta tehdään toimiva kokonaisuus. Ainut tie urheilija omien valintojen kunnioittamiseen on äärimmäisen kova menestys jo nuorena, mielellään yksiköllä. Tällä tiellä Ondrej Synek ja Mirka Knapkova ovat edelleen ja paperilla tilanne Tshekissä näyttää hyvältä, mutta joukkueveneissä paketti on totaalisen levällään. Ehkä surullisinta on että paketti on hajonnut valmentajien ja johdon keskinäisiin riitoihin ja omiin valtapyrkimyksiin. Urheilu on jäänyt taka-alalle. Tämä näkyy myös esim top 20 Miesten ergoaikojen keskiarvon radikaalina putoamisena.

Jos ajattelee tätä ja suomalaista soutuskeneä, niin täällä lahjakkuuksista on pulaa, ja nämä kaverit olisivat hyvinkin pystyneet täällä luomaan pitkän ja menestyksekkään uran. Paradoksaalista on tietysti se, että Suomessa kilpailun vähyys on ongelma, ja Tshekissä kilpailua on jopa liian kanssa. Suomessa huippujen taustat ovat paremmassa jamassa, mutta olosuhteet huonommat sekä rahoituksen että päivittäisen harjoittelun laadun (kovatasoisten harjoitusryhmien puute) kautta. Tshekissä järjestelmä kasaa esteitä urheilijoiden tielle ja vain kovapäisimmät selviävät.
Eri maissa on eri ongelmat ja eri kulttuureissa eri asiat painottuvat. Uskon että on olemassa jonkinlainen huippu-urheilun optimaali, joka koostuu eri tekijöistä, jotka pitäisi saada kohdalleen. Tämä optimaali on monisäikeinen kokonaisuus, johon pitäisi pyrkiä vaikuttamaan laajemmin kuin mitä usein pystymme. Pienessä maassa on mahdollista luoda polku joka palvelee melko kokonaisvaltaisesti, ja tätä etua Suomessa soisi käytettävän enemmän. Suurin ongelmamme on harrastajamäärien pienuus, ehkä jääkiekkoa lukuun ottamatta. Riittävän tasokasta seuraa on vain kovin vähän. Joskus tämäkin onglema on ratkaistavissa siten että muuttaa sinne missä harjoituskavereita riittää, tai järjestää leirityksiä niin että pääsee todella haastamaan.

On helppo luetella asiat joiden täytyy olla kunnossa, mutta ryhdypä laittamaan niitä kuntoon! Oman potentiaalin maksimointi ei siedä kompromisseja, mutta vaatii tosiasioiden tunnustamista, realismia ja etenemistä sekä tieteellisellä että emotionaalisella otteella. Urheilijan usko valmennukseen ja taustojen toimivuuteen ei saa horjua, ja jo siksikin valmennuksessa ja taustalla asiat on tehtävä hyvin ja rehellisesti. Uskon että nykyiset nuoret urheilijat haluavat maksimoida kehityksensä. Uni, ravitsemus, harjoittelu, lajin ymmärtäminen, ryhmässä toimiminen ja käytännössä koko urheilijan arki kannattaa rakentaa marginal gains periaatteella, eli otetaan kehitystä kaikkialta, mistä sitä on otettavissa. Pyritään katsomaan asiaa laajemmin. Tieteen ongelma on se, että sitä tarvitaan, monesti yksilöllisyys tekee toiselle mahdolliseksi sen, joka ei toisella toimi lainkaan. Ylenmääräinen pedanttisuus ja pyrkimys laajaan kontrolliin ei sekään johda optimaaliseen loppputulokseen. Usein harjoitusryhmä on tässä tilanteessa korvaamaton, se tuo tekemiseen huumoria, rentoutta ja väljyyttä, kilpailun lisäksi. Positiivinen kannustava ilmapiiri vaikuttaa enemmän kuin uskommekaan.

perjantai 17. huhtikuuta 2015

Pienyrittäjän kannanotto - Rinne vie alaspäin

Gallupit veikkaavat punamultahallitusta. Pienyrittäjä on huolestunut. Antti Rinne on vaatinut pääomatuloille samaa kohtelua kuin on ansiotuloilla. Samaan aikaan tiedetään että pienet ja keskisuuret yritykset ovat suurin potentiaalinen työllistäjä. Haluaisinkin kysyä Rinteeltä että mistä hän kuvittelee saavansa uusia yrittäjiä, jos yrittäjien verotuksellista asemaa heikennetään koko ajan. Yrittämiseen täytyy liittyä menestymisen mahdollisuuden, joka merkitsee myös taloudellista menestymistä. Rinne on tässä vahvasti kaventamassa yrittäjän mahdollisuutta taloudelliseen menestykseen, joka ei varmasti lisää halukkuutta yrittämiseen.

Otetaan esimerkki; 20 vuotta yrittäjänä toiminut, pitkää päivää ja viikkoa tehnyt yrittäjä on nostanut tavallista palkkaa ja yritys on vähitellen kehittynyt ja työllistänyt kenties muutamia henkilöitä. Kun yrittäjä sitten 20 vuoden työn jälkeen myy yrityksensä esimerkiksi miljoonalla, olisi tämä miljoona ilmeisesti sitten rinnastettavissa normaaliin ansiotuloon ja sitä verotettaisi sen mukaan. Tämä merkitsisi sitä että yrittäjän elämäntyöstä menisi veroa yli 50%, eli yli 50% yrityksen kauppahinnasta. Yritys on kasvaessaan maksanut veroa jatkuvasti, sekä yritysverotuksen, arvonlisäverotuksen että työntekijöidensä ja yrittäjän itsensä palkoista ja osingoista. Yrityksen myynnistä ansaittava kertaluontoinen tulo käsitellään Rinteen mallissa ansiotulona, jonka seurauksena yrittäjät hakeutuvat sinne, missä yrittämisellä on mahdollisuus saavuttaa myös vaurastumista. Miljoonasta jäisi tämän päivän progressiolla 20% kunnallisveroprosentilla yrittäjälle käteen n. 487 000€.

Nykyisellä mallilla miljoonan kauppasummasta maksetaan veroa seuraavasti: Hankintameno-olettaman mukaan 40% miljoonasta jätetään verottamatta jos yritys on ollut yrittäjän omistuksessa yli 10 vuotta. Verotettavaa jää siis 600 000€, josta ensimmäiset 40 000€ verotetaan 30% mukaan, veroa 12 000€ ja loput 560 000 verotetaan 32% mukaan, veroa 179 200€. Nykymallilla yrittäjä siis saisi käteen elämäntyöstään 808 800e.

Vaalien alla vähän pelottaa myös Rinteen matematiikka. Veronkiristyksiä yli 65000 vuodessa ansaitseville ja muille verohelpotuksia. Käytännössä Rinteen pitäisi myös pystyä osoittamaan mistä verohelpotuksiin otetaan rahat. On illuusio ajatella että suuritulosten veronkorotuksilla olisi mahdollista kuitata keski ja pienituloisten verohelpotukset. Toinen Rinteen lamalääke on vientiyritysten tukeminen ja sitä kautta työllisyyden lisääminen. Mitä nämä yritykset ovat noin isossa kuvassa, miten niitä tuetaan ja miten tuettavat "löydetään"? Valitettavasti tuo kuullostaa unelmahötöltä. En usko hetkeäkään että valtio voi ottaa roolia viejänä. Yritysten toimintaedellytykset ovat se ratkaiseva asia siinä että vientituotteita syntyy. Rinne ei suinkaan ole parantamassa yritysten toimintaedellytyksia, vaan päin vastoin heikentämässä niitä!

lauantai 7. helmikuuta 2015

Urheilijan ja vähän valmentajankin polulla

Palasin Suomeen parin Tshekkikauden ja parin Belgialaisten valmentajana vietetyn kauden jälkeen syksyllä 2012, samoihin aikoihin kuin Suomalaisen Urheilun Muutostyöryhmä viimeisteli ja jalkautti ohjelmaansa jossa keskeisenä osana on juuri "urheilijan polku" ja sivuraiteena valmentajan polku.

Tällä hetkellä teen töitä omassa maahantuontiyrityksessäni, kuten olen tehnyt lähes koko valmentajaurani ajan. Valmennus"työni" rajoittuu keskusteluun muutaman urheilijan kanssa. Urheilijan polkua pääsen seuraamaan läheltä 17 ja 10 vuotiaiden tyttärieni kautta. Ida harrastaa Beach Volleytä ja asuu tätä nykyä Prahassa, "pääaineenaan" Beach Volley. Ida asustelee Prahassa ystävänsä ja Beach Volleyparinsa Niinan kanssa. Tyttöjä voi seurata Faceboogissa sivulla https://www.facebook.com/BeachvolleyteamSinisaloAhtiainen ja blogi löytyy sivulta: http://girlswithsandytoes.blogspot.fi/

Sara puolestaan opettelee Tenniksen alkeita, hänkin Imatralaistuneen Tshekkivalmentaja Oldich Simekin kanssa. Perheellämme on merkillinen rakkaussuhde Tshekkiin, joka on hieno maa, ja jossa asuu yritteliäs urheilukansa.



Täysillä Biitsiä

Ida ja Niina satsaavat Beachiin täysillä. Harjoitustunteja tulee viikoittain yli 20. Heidän valmentajansa on Pavel Krc ja Tshekissä he edustavat Pankrac Beach Klubia. Tähtäimessä tytöillä on ennen muuta kehittyä lajissa sekä fyysiesti, taidollisesti että pelin ymmärtämisen kautta hyviksi pelaajiksi.

Viime kaudella tytöt saavuttivat U18 EM-pronssia joka on ainut lentopalloliiton saavuttama arvokisamitali viime vuonna. Tälle kaudelle Lentopalloliitto tukee heitä yhdellä turnausmatkalla U20 EM-kisoihin ja he saavat liitolta myös 4 palloa harjoituksiaan varten. Siinä kaikki, kustannus liitolle jää alle 1000€:n.

Lentopalloliitolle Beach Volley on uusi laji ja siellä on tehty asioita sisälentopalloilun tapaan; Seurat vastaavat suuresta osasta urheilijan polkua, ja mitään pienille ryhmille sopivaa stipendijärjestelmää ei ole olemassakaan. Pitäisikö olla? Veikkaan että tuki Junioreiden mitalisteille, jotka ovat sitoutuneita ja hakeutuneet hyviin harjoitusolosuhteisiin harjoittelemaan, olisi monessa muussa lajissa reilumpi. Puhutaan urheilijan polkujen kehittämisestä mitä tahansa, niin kovin kiviseltä vaikuttaa ainakin tähän asti.




Kiitosta Märskyn Lukiolle!






Tytöt kävivät lukion ensimmäisen luokan Märskyssä ennen lähtöään, siellä urheilua ja opiskelua vietiin oikeasti käsi kädessä. Se palanen polusta oli positiivinen kokemus. Toivottavasti lukion käymistä ei rajoiteta 3 vuoteen, se heikentäisi Märskynkin toimintaa olennaisesti.

Suomessa vaikuttaa olevan niin että lajit ovat monesti niin pieniä että muutama ihminen pyörittää niitä mielensä mukaan. Päätökset tehdään sillä perusteella mikä on itselle eduksi, lajin etua ajattelematta. Olennaista on säilyttää oma asema ja palkka. Muiden osaaminen on usein uhka ja "väärien henkilöiden" osaaminen pyritään siksi kyseenalaistamaan erilaisissa kuppikunnissa, osaajat jätetään lajin ulkokehälle ja leimataan yhteistyökyvyttömiksi. Kannattaa kysyä, onko tämä lajin etu?

Uskon että suuremmissa lajeissa kulttuuri on suurempi, ja sitä kautta siellä on tilaa osaajille. Urheilijan ja valmentajan polkujen kulkemista tämä kuppikuntaisuus ainakin hankaloittaa. Eikö uuden oppiminen ole rikkaus? Eikö meidän pitäisi pyrkiä kriittiseenkin keskusteluun jotta pystymme kehittymään ja kehittämään lajejamme? Oman valmentajaurani osalta juna meni jo, siksi vastenmielistä toimintaa MelontajaSoutuliitossa on harrastettu, mutta eihän sitä saa ääneen sanoa, eihän? Nyt on aika tukea jälkikasvua heidän poluillaan.

tiistai 30. joulukuuta 2014

Sisäsoudun SM / Finnish Open / Nordic Open

Olimme järjestämässä ensimmäisiä C2 laitteilla käytyjä sisäsoudun SM-kilpailuja vuonna 1988. Silloin kisan voitti Pertti Karppinen ajalla 5:52,0. Laitteet olivat mallia B ja suomalaissoutajillekin melkoisen uusia. Tämä näkyi usein napakkana alkuvahtina ja hyytymisenä loppua kohti.



Tammikuun lopussa järjestettävät kilpailut ovat järjestyksessään 28:s SM-tapahtuma. Olen ollut järjestelyissä mukana joko henkilökohtaisesti tai yritykseni kautta joka kerta. Meillä on ollut soutuliiton kanssa "löyhä" yhteenliittymä joka on syntynyt meidän halustamme tukea suomalaista soutua. Tästä syystä kilpailuissa vaaditaan lisenssi ja seurajäsenyys. Suomi taitaa olla maailman ainut maa jossa lajiliitolla on jokin rooli, ja jossa osallistumista rajoitetaan vaatimalla lisenssi. Soutu - tai nykyisellään Melonta - ja Soutuliiton rooli on ottaa vastaan lisenssimaksut ja tuottaa tapahtumaan mitalit. Pelkästään sisäsoutuun osallistuvia on lienee muutama kymmenen, joten taloudellisesti liiton "menetys" olisi pieni vaikka lisenssipakosta luovuttaisiin. Lisenssipakon poistamisen seurauksena sisäsoudusta tulisi kaikille avoin kilpailumuoto, todellinen matalan kynnyksen laji joka palvelisi sekä huippusoutua että eri ikäisi harrastajia.

Olisiko aika käyttää sisäsoutua soudun markkinointiin?

Soudulla ja soututapahtumilla on CrossFit salien ja CF kilpailutoiminnan kehittymisen kautta suuri potentiaali. Tällä hetkellä osallistumiseen vaaditaan lisenssi joka tekee kilpailemisen vaikeasti lähestyttäväksi. Olisiko aika kääntää kelkka ja pyrkiä markkinoimaan soutua sisäsoudun avulla? Suuntaviivoja alla:

- Poistaa lisenssipakko
- Markkinoida tapahtumia hyvissä ajoin ja aktiivisesti kuntosalimaailmaan, erityisesti CrossFit saleille.
- Rekrytoida potentiaalisia urheilijoita soutuseuroihin.
- Pyrkiä ruokkimaan tapahtumien kansainvälisyyttä markkinoimalla kilpailuja esimerkiksi Pietariin ja Viroon
- Liittää tapahtuma jossain vaiheessa osaksi kotiratasoutuja. (Kotiratakausi 1. voisi alkaa vaikka syksyllä ja päättyä tähän tapahtumaan). Ei olisi poissuljettua jatkaa yhteistyötä myöskään kevään KLL:n tapahtuman kanssa.

Uskon että näillä toimenpiteillä talven kilpailut kasvaisivat suomalainen soutu kasvaisi myös. Kasvua soutu totisesti tarvitsisi!

Maailma kehittyy ja suomalaisen soudun etu olisi jos soutajia olisi enemmän, itse asiassa se on elinehto. Mikäli temme asiat kuten aina ennenkin, katoaa potentiaalinen menestyslaji marginaaliin, häipyäkseen vähitellen sieltäkin.