U23 Amsterdam 20.-24.7.

Heti kärkeen täytyy todeta että en ole koskaan ollut kilpailuissa joissa ratojen erot olisivat olleet näin räikeät, ehkä lukuunottamatta 1987 Kööpenhaminan finaalipäivää. Myötätuuli laittoi veden pyörimään altaassa ja radat 4-6 saivat vetää myötävirtaan ja radat 1-3 vastavirtaan. Räikeimmät erot olivat ratojen 5-6 ja 1-2 välillä.

Kisajärjestäjät laittoivat välierien voittajat radoille 5 ja 6 ja kakkoset radoille 3-4. Viimeisinä finaaliin menneet olivat ulkona mitalitaistosta. Tietyllä tavalla huonosta radasta saa syyttää vain itseään; Voittamalla alkuerän, puolivälierän ja ´välierän on latu mitaleille auki ja potentiaalisin haastaja naapuriradalla, vieläpä niin että saa muihin nähden etua radastaan, joka jo lähes varmistaa mitalisijoituksen. Entä jos alkuerässä on huonolla radalla jolta on mahdoton ponnistaa hyvään sijoitukseen? Mielestäni Amsterdamin altaalle täytyy tehdä jotain tai 2014 MM-kisat siirtää muualle. Kysymys on urheilijoiden ja valmentajien työn kunnioituksesta ja kilpailun oikeudenmukaisuudesta.

Bram Dubois souti kelvolliset kilpailut. Voittamalla alkuerän ja puolivälierän hän lunasti itselleen hyvän radan välierään ja ponnisti sieltä Finaaliin. Välierän 3. sijoitus oli lähellä olla pykälää parempi, joka olisi avannut tien pronssikamppailuun. Finaaliveto oli myös kilpailuna hyvä, joten arvosana 9-. Voidaan sanoa että Bram kilpaili omalla tasollaan hyvällä asenteella.

Thekkien pariaironelonen kävi finaalissa tiukan taistelun Ukrainaa vastaan. UKR vei kisan nimiinsä muutaman metrin erolla, eli hopeaa Tshekeille, jotka näemme jälleen Bledissä. Sieltä heillä on tavoitteena olympiapaikka kuten muillakin Blediin matkaavilla soutajilla.

Kisojen ainut suomalaisedustaja Robert Ven veti yhden vedon heikosti ja jäi puolivälierässä 12 parhaan ulkopuolelle. Muut kilpailut olivat hyvinkin kelvollisia. Suomi on auttamatta jäämässä kelkasta kansainvälisessä kilpailussa, vai pitäisikö sanoa että on jo jäänyt kelkasta. Norja oli muutama vuosi sitten samassa tilanteessa kuin Suomi, muutama edustaja muutamassa luokassa. Siinä missä Suomen rivit ovat harvenneet, Norjan ovat tiivistyneet. Norjalla oli suuri joukkue Amsterdamissa, joka oli myös vauhdillisiesti kelvollisesti mukana kilpailuissa. 15 Norjalaista kilpaili kuudessa venekunnassa. Suomen soutu on katoamassa marginaaliin, valitettavasti. Marginaaliin katoaminen ei merkitse sitä että Suomesta olisi mahdoton nousta huipulle, mutta se merkitsee sitä, että kulttuuri on pieni, toimijoita vähän ja taso heikko kansainvälisesti katsottuna. Näistä lähtökohdista huipulle nouseminen on haastavaa, kunnollista vertailukohtaa ei ole muuten kuin ergotulosten valossa. Odotan sitä että joku suomalainen vetää jälleen alle 5:50 tai kevyen luokan soutaja alittaa 6:10. Parhaat U23 soutajat ovat jo noissa luvuissa...

Kesä etenee

Luzernin maailmancup

Jos Hampurin maailmancup oli pieni, samaa ei voi sanoa Luzernin maailmancupista. Lähtöjä riitti aamusta iltaan ja riitti kyllä tasoakin. Uusi-Seelanti jatkaa valitsemallaan hämmästyttävän nopealla tiellä. M2x, LM2x, Emma Twigg, M2-, Mahe Drysdale ja liuta muita pitivät huolen siitä että vastustajat ovat varpaillaan mustaa nähdessään. Suomen kokoinen kansa, mutta menestys soudussa hieman parempaa.

Omat soutajani vetivät kisoissa vaihtelevasti, joka tuottaa valmentajalle aina päänvaivaa. Soutu on kohtuullisen ennustettava laji ja jos suoritusten taso kovasti vaihtelee, voidaan aina esittää kysymys "miksi?". Miesten kevyt kaksikko veti perjantain lähdöt erittäin positiivisesti ja hoiti itsensä välieriin. B-finaali oli huono kisa, joita niitäkin matkan varrelle sattuu. Kaikkiaan kuitenkin kaksikon suoritus oli hyvä.

Tim veti omat kisansa vielä enemmän vaihtelevasti, ja kertoi että koitti kyllä painaa huonoissakin vedoissa, mutta ei vaan mennyt. Teimme analyysin ja uskomme että syy heikkoihin vetoihin selvisi, mutta totuuden näemme vasta Bledissä. Onneksi hyvät vedot olivat hyviä, joten vauhtia on, ja labratestitkin näyttävät ihan kelvollista fysiikkaa joten on turha vielä alkaa sirotella tuhkaa ylleen. Timin sijoitus Luzernissa 8. ja MC kauden saldo 7. ja 8. sija. Blediä kohti harjoittelemme vielä viikon Bruggessä ja siirrymme sitten Hazewinkeliin Uusi-Seeelantilaisten seuraksi. Ihan mielenkiintoista on nähdä miten mustapukuiset siellä treenailevat. Tim harjoitteli talven Uudessa-Seelannissa, joten hänellä on joukkueessa paljon tuttuja.

Hannes De Reu veti hänkin hyvän perjatain miesten yksikössä ja selvitti itsensä C-finaaliin, mutta siellä paukkuja ei sitten lievän sairauden vuoksi ollut lainkaan. Sairaus on nyt voitettu kanta ja treenit jatkuvat as usual.

Nuorten MM-kisat alkoivat Amsterdamissa keskiviikkona ja matkustan huomenna sinne seuraamaan Bram Duboisin otteita yksikössä. Taatusti tulee seurattua myös Tshekkien pariaironelosta joka Bramin lailla voitti alkueränsä. Bram voitti sittemmin myös puolivälieränsä, nyt jäljellä on enää ne kovemmat kisat, välierät, ja toivottavasti finaalit.

Luzernin jälkeen minulla oli mukava tilaisuus käydä kotona perhettä tapaamassa. Säät suosivat, mutta vieläkään kalaonnea ei ollut vaikka yksissä tuumin Saran kanssa koitimme Ahtia narrata. Kalatili Vuoksesta on edelleen avaamatta, mutta sekin aika koittaa vielä...

Urheilijan kuolema

Mika Myllylä

Asialleen omistautuneelle huippu-urheilijalle uran lopettaminen on vaikeaa. Harjoittelu on palkitsevaa, jopa addiktoivaa ja tuo arkeen selkeän päivärutiinin. Levolle saa käydä väsyneenä. Kilpailu tuo elämään haastetta, kipinää ja jännitystä, tunnetta siitä että elää ja yrittää täysillä. Tästä kaikesta luopumisen tuskaa voi ymmärtää vain toinen ikääntyvä urheilija tai sitä tuskaa läheltä seurannut.

Kun on vuosia mitannut omaa ihmisarvoaan sillä miten harjoitukset ja kilpailut ovat sujuneet, on vaikea löytää tekemiselle tarkoitusta sitten kun tavoitteita ei enää ole. Psyyke huutaa endorfiinia ja mielessä askartelee kysymys siitä että olisiko minusta vielä huipputekijäksi, mutta jos harjoittelulla ei ole tarkoitusta, mitä sitten? Ikä rauhoittaa ja läheiset, perhe ja lapset auttavat yli tyhjyydestä, mutta entä jos tämä vaihe jää käymättä ja uran loppu tulee pakosta, ilman suruaikaa, kera loppumatoman häpeän, itsepetoksen ja itsesyytöksen. Miten herkkä urheiluja siitä edes voisi selvitä?

Miten olisi voinut Mika Myllylän asemassa kävellä mihin tahansa paikkaan tai tilaisuuteen kysymyksiä ja huomiota herättämättä? Ollako sankari vai konna, vai pitäisikö jättää kokonaan menemättä? Tavallinen ihminen voi olla vain läheistensä kanssa.

Aina sanotaan että urheilijaa ei saisi uran jälkeen jättää yksin. On vaikea kuvitella että soutuliiton tai hiihtoliiton resursseilla näin ei kävisi. Jonkinasteista yhteydenpitoa varmasti yritetään harrastaa ainakin niissä tapauksissa joissa ura on loppunut onnellisten tähtien alla, mutta emme me tosissamme voi odottaa liitoilta paljoakaan ponnistuksia lopettaneiden urheilijoiden urien jälkihoitoon. Tärkeimpiä eväitä tuohon jälkihoitoon lienevät perhe, ystävät ja tulostason hiipuminen ja kilpailuvietin vähittäinen heikkeneminen.

Kaiken kaikkiaan, urheilu on, tai sen pitäisi olla, elämässä vain iloinen sivuasia.

Mika Myllylä oli myös minulle aikansa sankari. Ja konna. En tuntenut miestä, mutta hänen kuolemansa tuntuu turhalta. Kuten yllä kirjoitin, 2001 ja sen jälkeiset tapahtumat huomioon ottaen mitä olisimme voineet odottaa?