Arvaamattomuus ja kuoleman läheisyys

Pari viikkoa sitten tsekkiläinen 23 vuotias lahjakas yksikkösoutaja kuoli Duklan venevajaan Prahassa. Lehdissä olleiden tietojen mukaan mitään ulkoista syytä ei näkynyt. Tunsin kaverin niin että tavatessa moikattiin, hän oli nuorempaa ikäluokkaa kuin valmennettavani Tsekissä aikanaan. Nuoren ihmisen poismeno järkyttää, ja nuoren urheilijan poismeno laittaa miettimään syitä. Turha spekuloida kun ei vain tiedä, tuskin kukaan tietää. Koskaan ei tiedä mikä päivä on viimeinen. Otamme huomisen itsestään selvänä, mutta ei pitäisi - kuolema on elämässä läsnä.

 

Imatralla viime lauantai ilta päättyi kamalalla tavalla. Kolme yhteiskunnallisesti aktiivista, hyvää ihmistä tuli tiensä päähän, mutta kukaan ei tiedä miksi. On ollut vaikea ajatella syitä, tai koko asiaa, samalla kun ei ole voinut olla ajattelematta. Olimme tapahtuman aikaan naapuriravintolassa ja näimme kun katu täyttyi sinisistä valoista. Kävelimme kadulla tuntia ennen murhia. Elämän täytyy jatkua, mutta se ottaa aikansa kaikilta, omaisten ja läheisten suru on elämänmittainen, meidän muiden tuomio lievempi. Usko inhimilliseen hyvään on koetuksella. Omaiset tarvitsevan valtavasti voimaa jaksaakseen, otan osaa heidän suruunsa, kuten niin moni imatralainen ja suomalainen. Olen pitänyt termiä inhimillisyys synonyyminä positiiviselle ymmärtämiselle ja empatialle, entä jos nykyinen inhimillisyys onkin täydellistä välinpitämättömyyttä, itsekkyyttä ja kyvyttömyyttä empatiaan ja yhteistyöhön. Ei ole enää objektiivista totuutta, vaan jokaisen oma totuus, jotka saa somessa vahvistusta samanmielisiltä. 

Maailmaa pyritään hallitsemaan pelolla, ja näyttää siltä että pelon ruokkiminen herättää vastakaikua. Trump valittiin USAn presidentiksi pelottavan kampanjan seurauksena, totuutta ei kampanjassa tarvittu, tarvittiin ”totuus” joka palveli kampanjaa. Brexit saatiin aikaan valheella ja pelolla, Italiassa ja Ranskassa yhteisöä huonona vaihtoehtona pitävät puolueet ovat vahvoilla seuraavissa vaaleissa. EU-on onnistunut rauhan ylläpitäjänä, mutta näkyykö pelko myös näiden maiden vaalituloksissa. Mitä sitten jos yhteisö hajoaa? Elämä varmaan jatkuu sittenkin mutta tuskin se hyvinvointia lisää. 

Maailman suunta on monelta osin hukassa ja Joulukuu vaikuttaa kovin pimeältä.

Toivoa Euroopalle antaa Itävalta, joka oli ensimmäisiä oikeistopopulismin nousun maita Euroopassa, sinne valittiin nyt vihreä presidentti! Toivottavasti tämä on alku sille aallolle että jälleen halutaan yhdessä rakentaa Eurooppaa ja maailmaa kestävien arvojen pohjalta, pelkoa vähentäen. 

Saimme mitä ansaitsimme

Rio de Janeiron olympialaisten jälkihöyryissä keskustellaan taas urheilun toimintatavoista ja resursseista kriittiseen sävyyn, syytä onkin. Menestys jäi laihaksi, mutta totuuden nimessä tulos ei valehtele. Suomalainen urheilu ei toimi. Suomalaista huippu-urheilua rahoitetaan vähän reilulla 10 miljoonalla eurolla vuosittain, summaa voi pitää isona vain se, joka ajattelee että tämä 10 miljoonaa olisi omassa taskussa. Jos ajatellaan sitä kuinka paljon tällä 10 miljoonalla saa aikaan keskustelua ja sisältöä mediaan niin summa on mitätön. Mitätön se on myös suhteessa siihen mitä prosesseja ja kuinka paljon urheilu vaatisi jos siihen oikeasti haluttaisi satsata. 

Vertailun vuoksi Imatran 28 000 asukkaan kaupungin terveydenhuollon menot ovat vuodessa n. 80 miljoonaa euroa, ja nousua pari miljoonaa vuodessa. Nousun loppua ei näy. 

Kaikki kulminoituu valmennukseen Sanna Kämäräinen kertoo Ylen haastattelussa  siitä miten hänen silmansä aukesivat Berliinissä ammattivalmentajan johtamaan ryhmäharjoitteluun. Uskon itsekin vahvasti toimiviin harjoitusryhmiin, joissa urheilija viihtyy, ja haastaa itseään ja muita. 

Linkki haastatteluun

 

Jotta tuottavia prosesseja =harjoitusryhmiä, syntyy, on meillä ensin oltava ne jotka luovat nämä prosessit = valmentajat

Kun prosessit on luotu tarvitsemme ne, ketkä ylläpitävät prosesseja = valmentajat

Prosessien ja yksilöiden kehittyeessä tarvitsemme ne, ketkä kehittyvät prosessien mukana ja edelleen pystyvät ylläpitämään, nyt jo vaativaa prosessia = valmentajat

Valmentaja on myös se, joka vastaa toimivan kokonaisuuden luomisesta urheilijan ympärille. Valmentaja on parhaimmillaan monipuolinen huippuosaaja joka kehittää itseään sekä lajitaidoissa, palautteen antamisessa, psyykkisessä valmentamisessa jne jne...

Urheilijan ura on pitkä ja oman potentiaalinsa saavuttaakseen on treenattava vuosia, menestyvä valmentaja on se, joka pystyy pitämään prosessin mielenkiintoisena ja kokonaisuuden hanskassa vuosikaudet. Nykyjärjestelmä valitettavasti olettaa että tämä onnistuu talkoovoimin. Marko Malvela kuvaa tätä omassa blogissaan. Oman valmentajapolkuni mahdollisti oma maahantuontiyritykseni jonka aikaa käytin surutta valmennukseen vuosikaudet. 

Marko Malvelan blogi

Maailmalla huippuvalmentajat ovat kysyttyjä luennoitsijoita, ja suomessa koulutusfirmat ottavat oppia maailman johtavista valmentajaguruista, koska meillä ei ole omia, ehkä Dettmania ja Tammista lukuun ottamatta. Väitän että jos suomalaista valmentajaa arvostettaisiin maksamalla heille palkkaa, meillä olisi myös työelämän ongelmiin urheilun prosesseissa opittuja ratkaisuja huomattavasti enemmän ja koko työelämä ja yhteiskunta voisivat paremmin. 

Olisi kovin suotavaa että yhteiskunta rahoittaisi valmennusta työllisyydenhoito-, terveydehoito, ja syrjäytymisen ehkäisyyn käytettävistä varoista. Tai käyttäisi veikkausvoittovaroista vähintään 100% urheiluun, valmennuksen ollessa yksi selkeä tuen kohde. 

Urheiluvalmennus

Kiitos Islannin jalkapallojoukkueelle siitä että Suomessa käydään nyt keskustelua ammattivalmentamisesta. On aikakin. 

Islantilaisessa jalkapallossa valmentajat ovat ammattilaisia joille maksetaan palkkaa. Suomalaisessa urheilussa valmennus hoidetaan vähintään 95% talkoovoimin. Usein urheilevien lasten isien ja äitien toimesta. Kaikki kunnia valmennuksen talkootyölle, mutta usein siinä laatu ei ole läsnä. Seuroissa kehitellään kaikenlaisia vuorottelujärjestelmiä jotta vanhempien arki ei kuormitu liikaa. Tämä on lähinnä liikunnallista lapsiparkkitoimintaa, ei valmennuksellisesti toimivaa urheilua. Valmentajan tulee olla läsnä ja tuntea valmennettavansa ja olla heidän kehityksessään mukana ja vieläpä innostunut siitä, päivästä toiseen. 

Nyt jos jollakulla menee porot sieraimiin siitä että vaadin lisää ammattivalmennusta myös lapsille, olkaa rauhassa, en vaadi sitä pihapelihöntsien sijaan vaan niiden lisäksi. Valmennuksessa taidot kehittyvät paremmin ja nopeammin, näitä taitoja voi sitten pihahöntsäilyssä jalostaa. Yksin eivät ammattivalmennus tai pihapelit / aktiivinen arkiliikunta riitä, tarvitaan molempia. - jos halutaan huipulle!

Suomalainen liikuntalaki on aikaansa jäljessä, ja ennaltaehkäisee liikuntakulttuurin kehittymistä. Laissa säädetään että kuntien vastuulla ovat liikuntapaikat ja seurojen vastuulla toiminta. Seurojen rahkeet eivät riitä valmentajien palkkaamiseen ja kunnilta ei apua heru, juuri tämän lain vuoksi. Ehkä olisi syytä käyttää syrjäytymisen ehkäisyyn tai työllisyyden hoitoon käytettävia varoja myös valmennukseen. Kehittelin pari vuotta sitten ajatusta valmentajien palkkausta tukevaa säätiötä, joka kaatui poliittiseen haluttomuuteen. (jos kiinnostaa, niin lue muutama blogi taaksepäin) Säätiön avulla olisi mahdollista ohjata varoja ja myös kerätä niitä nimenomaan valmentajien palkkaamiseen. 

Seuratoimijat näkevät usein ammattilaisuuden mahdottomana taloudellisista syistä. Palkan maksaminen merkitsisi lisää talkoita, ja porukka vetää nytkin äärirajoilla, on luonnollista etsiä muita teitä. yhtä luonnollista olisi tajuta, että muita teitä ei ole. - jos halutaan huipulle. Ammattilaisuuden myötä syntyy kilpailua, valmentamisen kulttuuria, laatua ja tuloksia, missä tahansa lajissa. Nyt seurat rekrytoivat nuoria intohimoisia valmentajia, jotka polttavat itsensä loppuun ja seura rekrytoi uusia. Osaaminen ei kumuloidu, kypsä urakehitys, kilpailu parhaista valmentajien paikoista, ja kokonainen valmentamisen ja opettamisen kulttuuri jää syntymättä koska valmentajuus ei ole uravaihtoehto. Hankittu tieto ja kokemus valuvat hukkaan. 

Koko liikuntalaki pitää muuttaa toimintaa, ohjaamista ja valmentamista palvelevaksi. Suomi käyttää liikutarakennusten seiniin vertailussa muihin paljon rahaa, mutta vertailussa muihin sen tärkeimmän, eli toiminnan tukeminen on lähes olematonta. 

 

Wattbike kilpailut

Olemme pyrkineet tarjoamaan haastavia hetkiä kestävyysurheilijoille Wattbike kisojen muodossa. Olemme ajatelleet että kilpailut tarjoavat osallistujille mahdollisuuden testata itseään kilpailussa muita vastaan koska tiedämme että kilpailu kehittää. Haluamme osaltamme olla kehittämässä suomalainen kestävyysurheilua. Olemme olleet innostuneita järjestämään tapahtumia koska olemme itse kokeneet kilpailut mielekkäiksi. Uskon itse vakaasti siihen että kilpailut tarjoavat mielekkäitä haasteita sekä urheilijoille että kuntoilijoille. Olen pitänyt palkintoja toissijaisina. Olenko väärässä, mene ja tiedä. Kenties emme ole satsanneet tarpeeksi palkintoihin, mutta tässä kohden rahkeet eivät vain riitä. Kilpailujen kustannukset ylittävät nyt jo reilusti tulopuolen ja se pistää miettimään koko homman järjellisyyttä. Onko järkeä olla viikonloppu töissä ja maksaa siitä!

Wattbike kilpailujen taso on ollut kova. Muutama huippukuski, Halmeen veljeksistä Jesse Uusiperheeseen ja Heidi Ongeriin ovat paikalla lähes poikkeuksetta ja esimerkiksi 10km matkalla 12 minuutin raja miehissä (n.450W) ja 14 minuutin raja naisissa (n.300W) on jo rikottu Sasu Halmeen ja Heidi Ongerin toimesta.

Olemme uskoneet että Wattbike kisoilla olisi enemmän annettavaa suuremmalle joukolle pyöräilyn, triathlonin ja ylipäänsä kestävyysurheilun harrastajia. Toivomme palautetta siitä mihin suuntaan kilpailutapahtumia pitäisi kehittää.

Totta kai haluaisimme että Pyöräilyunioni näkisi Wattbiken tuomat mahdollisuudet ja osaltaan rohkaisisi pyöräilijöitä ottamaan osaa. Parhaimmillaan Wattbike kilpailu on loistavaa kykyjenetsintää ja uskomme vahvasti että se palvelee pyöräilijöiden kehitystä kohti kesän kilpailuja. Olemme soudussa nähneet valtavan kehitysharppauksen Concept2 sisäsoutulaitteiden kaytön alettua. Suomen talven hyödyntäen Pyöräilyllä olisi loistava mahdollisuus kehittyä nimenomaan suomalaisessa talvessa ja viitekehyksessä. UCI on nähnyt Wattbiken tuomat mahdollisuudet ja tekee yhteistyötä Wattbiken kanssa. Me olemme valmiita yhteistyöhön eri tahojan kanssa myös Suomessa. Wattbike alkaa saada jalansijaa kuntosalilla , (jo lähes 50 salia Suomessa!) ja niitä on vuokrattu runsaasti myös koteihin. Luulisi siis osallistujamäärien nousevan, mutta toisin on käynyt.

Tämän talven osalta olemme olleet kovin pettyneitä osanottoon, ja miettineet että olemmeko tehneet jotain väärin.

Ensi talveksi olemme alustavasti suunnitelleet Helsinkiin viikonlopputapahtumaa jossa Lauantaina soudetaan 2000m SM-kisa, Joukkuekilpailut ja 4k Wattbike ja Sunnuntaina 10k Wattbike ja Tryathlon, sekaan saattaisi mahtua myös 500m Koululaissoutu.

Kokonaisuus ratkaisee!

Lahjakkuus ja kova työ ovat suuri osa menestystä, mutta pitkä, menestyksekäs ura vaatii paljon muutakin. Vierailin tammikuussa Prahassa käydessäni entisellä työpaikallani ja surukseni suurin osa 2009-2010 valmentamistani urheilijoista oli lopettanut. Ainut porukka joka oli edelleen kasassa oli omia polkujaan kulkenut kevyen luokan 4-.

Valmensin silloin lahajakkaita urheilijoita, jotka olivat jo 2011 mitaleilla nuorten MM-kilpailuissa, ja jotka kilpailivat olympiapaikoista jo 20-22 vuotiaina. Voisi kuvitella että he olisivat luoneet hyvät urat, mutta toisin kävi. Urheilijoiden asenne harjoittelua kohtaan ja lahjakkuus olivat kunnossa. Harjoittelun sisällöt olivat äärimmäisen kovia, joillekin liian kovia. Leiritystä oli tarpeeksi ja kalusto oli varmasti kunnossa.



Valitettavasti Tsekistä puuttui ja puuttuu edelleen pitkäjänteinen systeemi jossa urheilijan omaan motivaatioon luotetaan ja urheilijaa pyritään tukemaan siten että urheilijan arjesta ja harjoittelusta tehdään toimiva kokonaisuus. Ainut tie urheilija omien valintojen kunnioittamiseen on äärimmäisen kova menestys jo nuorena, mielellään yksiköllä. Tällä tiellä Ondrej Synek ja Mirka Knapkova ovat edelleen ja paperilla tilanne Tshekissä näyttää hyvältä, mutta joukkueveneissä paketti on totaalisen levällään. Ehkä surullisinta on että paketti on hajonnut valmentajien ja johdon keskinäisiin riitoihin ja omiin valtapyrkimyksiin. Urheilu on jäänyt taka-alalle. Tämä näkyy myös esim top 20 Miesten ergoaikojen keskiarvon radikaalina putoamisena.

Jos ajattelee tätä ja suomalaista soutuskeneä, niin täällä lahjakkuuksista on pulaa, ja nämä kaverit olisivat hyvinkin pystyneet täällä luomaan pitkän ja menestyksekkään uran. Paradoksaalista on tietysti se, että Suomessa kilpailun vähyys on ongelma, ja Tshekissä kilpailua on jopa liian kanssa. Suomessa huippujen taustat ovat paremmassa jamassa, mutta olosuhteet huonommat sekä rahoituksen että päivittäisen harjoittelun laadun (kovatasoisten harjoitusryhmien puute) kautta. Tshekissä järjestelmä kasaa esteitä urheilijoiden tielle ja vain kovapäisimmät selviävät.

Eri maissa on eri ongelmat ja eri kulttuureissa eri asiat painottuvat. Uskon että on olemassa jonkinlainen huippu-urheilun optimaali, joka koostuu eri tekijöistä, jotka pitäisi saada kohdalleen. Tämä optimaali on monisäikeinen kokonaisuus, johon pitäisi pyrkiä vaikuttamaan laajemmin kuin mitä usein pystymme. Pienessä maassa on mahdollista luoda polku joka palvelee melko kokonaisvaltaisesti, ja tätä etua Suomessa soisi käytettävän enemmän. Suurin ongelmamme on harrastajamäärien pienuus, ehkä jääkiekkoa lukuun ottamatta. Riittävän tasokasta seuraa on vain kovin vähän. Joskus tämäkin onglema on ratkaistavissa siten että muuttaa sinne missä harjoituskavereita riittää, tai järjestää leirityksiä niin että pääsee todella haastamaan.

On helppo luetella asiat joiden täytyy olla kunnossa, mutta ryhdypä laittamaan niitä kuntoon! Oman potentiaalin maksimointi ei siedä kompromisseja, mutta vaatii tosiasioiden tunnustamista, realismia ja etenemistä sekä tieteellisellä että emotionaalisella otteella. Urheilijan usko valmennukseen ja taustojen toimivuuteen ei saa horjua, ja jo siksikin valmennuksessa ja taustalla asiat on tehtävä hyvin ja rehellisesti. Uskon että nykyiset nuoret urheilijat haluavat maksimoida kehityksensä. Uni, ravitsemus, harjoittelu, lajin ymmärtäminen, ryhmässä toimiminen ja käytännössä koko urheilijan arki kannattaa rakentaa marginal gains periaatteella, eli otetaan kehitystä kaikkialta, mistä sitä on otettavissa. Pyritään katsomaan asiaa laajemmin. Tieteen ongelma on se, että sitä tarvitaan, monesti yksilöllisyys tekee toiselle mahdolliseksi sen, joka ei toisella toimi lainkaan. Ylenmääräinen pedanttisuus ja pyrkimys laajaan kontrolliin ei sekään johda optimaaliseen loppputulokseen. Usein harjoitusryhmä on tässä tilanteessa korvaamaton, se tuo tekemiseen huumoria, rentoutta ja väljyyttä, kilpailun lisäksi. Positiivinen kannustava ilmapiiri vaikuttaa enemmän kuin uskommekaan.