Valmentajana Suomessa

Tehdään heti alkuun selväksi että tämän kirjoituksen tarkoitus ei ole syyttää ketään, ei soutuliittoa, olympiakomiteaa eikä opetusministeriötä. Valmentajana olen törmännyt ongelmiin jotka kaipaavat keskustelua. En kiellä sitäkään että oma valmennustyöni tarvitsisi myös tukea.

Voiko suomalainen urheilu koskaan kehittyä jos valmennuksen arvostus kulkee pohjalukemissa. Olympiakomitea tekee hyvää työtä rajallisilla resursseilla, mutta rahat eivät riitä valmennuksen kunnolliseen tukemiseen ja niinpä he ainakin huippuyksilötukea nauttivissa liitoissa satsaavat urheilijoihin. Soutuliitto yrittää ja maksaa kiitettävästi kuluja mutta ehkä tämä projekti on kasvanut liian isoksi soutuliiton kokoiselle liitolle. Avovesileirit ja kilpailumatkat kalustokuljetuksineen ovat turhan kalliita. Resurssipula vaivaa soutuliittoa kuten kaikkia pieniä liittoja tässä maassa.

Räätäli töihin

Ollakseen uravaihtoehto valmennuksen pitäisi olla yhteiskunnallisesti hyväksyttyä muissakin lajeissa kuin joukkuepalloiluissa, uinnissa ja taitoluistelussa. Valmentamisen ei ainakaan huipputasolla pitäisi tuottaa tappiota valmentajalle. Urheilu Suomessa on pientä ja uskon että räätälöity tukijärjestelmä huippuvalmentajille olisi mahdollista kehittää. Toimiva tukijärjestelmä takaisi sen että valmentajien kiinnostus valmennusta kohtaan säilyisi myös pidemmällä jänteellä. Eräs maamme urheilun suurimmista ongelmista on se, että OTO- valmentajat kyllästyvät tukijärjestelmän olemattomuuteen ja lopettavat tai siirtyvät ulkomaille. Ammattivalmentamiseen tulee siirtyä mutta eivät OTO – valmentajat varmasti tule loppumaan. Kaikkien osaamista tarvitaan.

Osaltani se merkitsisi sitä että yritykselleni korvattaisi se raha jonka se joutuu maksamaan palkkaa sijaiselle (7-8kk/vuosi) jotta voin hoitaa päivittäisvalmennusta ja olla leireillä mukana ja että voin nostaa normaalit päivärahat leiri- ja kilpailumatkoilta. Oikea taso muutoinkin olisi korvaus menetetyistä ansiotuloista + normaalit päivärahat ja kilometrikorvaukset.

Vierastan tilannetta jossa urheilija on valmentajan työnantaja. Kuvitellaanpa tilanne jossa valmentaja valmentaa pariairokaksikkoa. Urheilijoita projektissa on kolme ja vain kahdella on varaa maksaa valmennuksesta, mutta kolmas on paras soutaja. Millä lihaksilla valmentaja istuttaa kolmannen soutajan veneeseen ja menettää samalla tulonsa? Ryhmän sosiaaliset suhteet eivät taatusti pysy kunnossa ja niiden suhteiden viidakossa valmentajakin saattaa leipääntyä. Palkan tai palkkion täytyy tulla jostain muualta kuin urheilijalta, mieluiten lajiliitolta, opetusministeriöltä tai Olympiakomitealta. Yksilölajeissa homma saattaa toimia, mutta kyllä näen urheilun tulevaisuuden mieluummin sellaisena jossa palkat ohjataan liittojen kautta ja siellä räätälöidään menestyksen reseptit.

Urheiluvalmentamisen yhteiskunnallinen arvostus

Valmentajaa pidetään yksilölajeissa ihmisenä joka kirjoittaa harjoitusohjelman. Niin se saattoi joskus olla, mutta ei enää, ainakaan soudussa. Mielikuvat puolihulluista poppaukoista elävät voimakkaina rapauttavat valmennuksen arvostusta nimenomaan kestävyyttä vaativissa yksilölajeissa. Nykyään valmennus perustuu harjoituksissa mukana olemiseen ja laadun tuomiseen urheilijan harjoituksiin. Päivittäisvalmennuksen taso ratkaisee viime kädessä sen ketkä pärjäävät. Subjektiivinen, ja tällä hetkellä voimakas ja masentava kokemukseni on, että valmennuksen yhteiskunnallinen arvostus on nolla, olympiakomiteaa, lajiliittoa ja muutamaa harvaa lajiniiloa ja seuraa lukuun ottamatta.