Lahjakkuus ja kova työ ovat suuri osa menestystä, mutta pitkä, menestyksekäs ura vaatii paljon muutakin. Vierailin tammikuussa Prahassa käydessäni entisellä työpaikallani ja surukseni suurin osa 2009-2010 valmentamistani urheilijoista oli lopettanut. Ainut porukka joka oli edelleen kasassa oli omia polkujaan kulkenut kevyen luokan 4-.
Valmensin silloin lahajakkaita urheilijoita, jotka olivat jo 2011 mitaleilla nuorten MM-kilpailuissa, ja jotka kilpailivat olympiapaikoista jo 20-22 vuotiaina. Voisi kuvitella että he olisivat luoneet hyvät urat, mutta toisin kävi. Urheilijoiden asenne harjoittelua kohtaan ja lahjakkuus olivat kunnossa. Harjoittelun sisällöt olivat äärimmäisen kovia, joillekin liian kovia. Leiritystä oli tarpeeksi ja kalusto oli varmasti kunnossa.
Valitettavasti Tsekistä puuttui ja puuttuu edelleen pitkäjänteinen systeemi jossa urheilijan omaan motivaatioon luotetaan ja urheilijaa pyritään tukemaan siten että urheilijan arjesta ja harjoittelusta tehdään toimiva kokonaisuus. Ainut tie urheilija omien valintojen kunnioittamiseen on äärimmäisen kova menestys jo nuorena, mielellään yksiköllä. Tällä tiellä Ondrej Synek ja Mirka Knapkova ovat edelleen ja paperilla tilanne Tshekissä näyttää hyvältä, mutta joukkueveneissä paketti on totaalisen levällään. Ehkä surullisinta on että paketti on hajonnut valmentajien ja johdon keskinäisiin riitoihin ja omiin valtapyrkimyksiin. Urheilu on jäänyt taka-alalle. Tämä näkyy myös esim top 20 Miesten ergoaikojen keskiarvon radikaalina putoamisena.
Jos ajattelee tätä ja suomalaista soutuskeneä, niin täällä lahjakkuuksista on pulaa, ja nämä kaverit olisivat hyvinkin pystyneet täällä luomaan pitkän ja menestyksekkään uran. Paradoksaalista on tietysti se, että Suomessa kilpailun vähyys on ongelma, ja Tshekissä kilpailua on jopa liian kanssa. Suomessa huippujen taustat ovat paremmassa jamassa, mutta olosuhteet huonommat sekä rahoituksen että päivittäisen harjoittelun laadun (kovatasoisten harjoitusryhmien puute) kautta. Tshekissä järjestelmä kasaa esteitä urheilijoiden tielle ja vain kovapäisimmät selviävät.
Eri maissa on eri ongelmat ja eri kulttuureissa eri asiat painottuvat. Uskon että on olemassa jonkinlainen huippu-urheilun optimaali, joka koostuu eri tekijöistä, jotka pitäisi saada kohdalleen. Tämä optimaali on monisäikeinen kokonaisuus, johon pitäisi pyrkiä vaikuttamaan laajemmin kuin mitä usein pystymme. Pienessä maassa on mahdollista luoda polku joka palvelee melko kokonaisvaltaisesti, ja tätä etua Suomessa soisi käytettävän enemmän. Suurin ongelmamme on harrastajamäärien pienuus, ehkä jääkiekkoa lukuun ottamatta. Riittävän tasokasta seuraa on vain kovin vähän. Joskus tämäkin onglema on ratkaistavissa siten että muuttaa sinne missä harjoituskavereita riittää, tai järjestää leirityksiä niin että pääsee todella haastamaan.
On helppo luetella asiat joiden täytyy olla kunnossa, mutta ryhdypä laittamaan niitä kuntoon! Oman potentiaalin maksimointi ei siedä kompromisseja, mutta vaatii tosiasioiden tunnustamista, realismia ja etenemistä sekä tieteellisellä että emotionaalisella otteella. Urheilijan usko valmennukseen ja taustojen toimivuuteen ei saa horjua, ja jo siksikin valmennuksessa ja taustalla asiat on tehtävä hyvin ja rehellisesti. Uskon että nykyiset nuoret urheilijat haluavat maksimoida kehityksensä. Uni, ravitsemus, harjoittelu, lajin ymmärtäminen, ryhmässä toimiminen ja käytännössä koko urheilijan arki kannattaa rakentaa marginal gains periaatteella, eli otetaan kehitystä kaikkialta, mistä sitä on otettavissa. Pyritään katsomaan asiaa laajemmin. Tieteen ongelma on se, että sitä tarvitaan, monesti yksilöllisyys tekee toiselle mahdolliseksi sen, joka ei toisella toimi lainkaan. Ylenmääräinen pedanttisuus ja pyrkimys laajaan kontrolliin ei sekään johda optimaaliseen loppputulokseen. Usein harjoitusryhmä on tässä tilanteessa korvaamaton, se tuo tekemiseen huumoria, rentoutta ja väljyyttä, kilpailun lisäksi. Positiivinen kannustava ilmapiiri vaikuttaa enemmän kuin uskommekaan.
