Huippu-urheilusta

Katselin TV-kaistalta 9.10. tullutta TV2:n keskustelua herättänyttä huippu-urheiluiltaa. Keskustelu pysyi valitettavan pinnallisena. Puhuttiin ilosta, mediasta ja lajien välisestä arvostuksesta ja siitä onko menestytty vai ei. Esiin nostettiin paljon sinänsä hyviä pointteja, mutta jäin silti kaipaamaan kunnon pihviä.

Koko huippu-urheilukeskustelun olennaisin osa on jokapäiväisen harjoittelun laatu. Keskustelussa ei puututtu siihen miten laatua voidaan kehittää. Toisaalta ei puututtu siihenkään miten harrastajien määrää voidaan lisätä. Ei etsitty uusia toimintamalleja harjoittelun järjestämiseen. Muutamassa suuressa palloilulajissa harjoittelu on järjestetty kelvollisella tavalla. Kori- ja lentopallo kaipaavat lisää harrastajia ja vahvempia seurarakenteita, jääkiekko salibandy ja jääkiekko ovat vahvassa asemassa suomalaisessa kulttuurissa, joskaan aina toimintamallit eivät ole nykyajassa.

Yksilölajeissa olemme pudonneet tai putoamassa kansainvälisestä kilpailusta, etenkin jos puhumme kestävyyslajeista. Kesäolympialaisten kestävyyslajien tuloslistat kertovat selvästi tasomme. Talviolympialaisissa hiihdossa pärjätään vielä joten kuten, mutta hiihto ei ole globaali urheilumuoto, vaikka hieno laji onkin.

Kestävyyslajit mielletään suomessa yksin puurtamiseksi, urheilijan ja valmentajan yhtistyö on usein sitä että valmentaja tekee ohjelman ja urheilija toteuttaa ohjelmaa yksin. Jokainen joka on vetänyt kovan hapenoton harjoituksen yksin, tai kilpailunomaisesti ryhmässä tietää kumpi harjoitus on tehokkaampi, motivoivampi, jopa iloisempi. Miksi yritämme yhä edelleen harjoitella yksin? Miksi me valmentajat suostumme edes tekemään harjoitusohjelmia 15 vuotiaille junioreille jotka harjoittelevat yksin?

Voittiko Mo Farah Lontoon vitosen tai 10km kisan yksin harjoittelun tuloksena, ei todellakaan. Voittivatko Mirka Knapkova tai Mahe Drysdale naisten ja miesten yksiköt Lontoossa yksin harjoittelun tuloksena? Eivät todellakaan! Harjoitteleeko Michael Phelps yksinään? EI todellakaan.

Kestävyysurheilussa on aina tasoeroja. Joku menee aina kovempaa kuin joku toinen. Tämän ongelman taklaaminen on oikeasti helppoa. Voimme käyttää tasoituslähtöjä, harjoittelua nykyaikaisilla laitteilla joilla off-season voidaan kääntää eduksi, eikä kaikkia harjoituksia tarvitse tehdä ryhmissä, kunhan valtaosa tehdään. Hyvässä ryhmässä ilo on läsnä, harjoittelu on haastavaa ja kovuus kehittyy. Palautuminen nopeutuu elävässä ja toisiaan tsemppaavassa ryhmässä.

Doping keskustelussa Petteri Sihvonen osoitti kuinka vähän hän ymmärtää suomalaisen urheilun kokonaisuudesta. Hatunnosto Aleksi Valavuorelle ja Mika Kojonkoskelle doping keskustelusta. On kyllä karua jos suomalaisesta urheilusta keskustellaan tunti niin siitä puolet kulutetaan dopingin puimiseen. Todellista keskustelua siitä mitä oikeasti pitäisi tehdä ei käyty lainkaan.