Saimme mitä ansaitsimme

Rio de Janeiron olympialaisten jälkihöyryissä keskustellaan taas urheilun toimintatavoista ja resursseista kriittiseen sävyyn, syytä onkin. Menestys jäi laihaksi, mutta totuuden nimessä tulos ei valehtele. Suomalainen urheilu ei toimi. Suomalaista huippu-urheilua rahoitetaan vähän reilulla 10 miljoonalla eurolla vuosittain, summaa voi pitää isona vain se, joka ajattelee että tämä 10 miljoonaa olisi omassa taskussa. Jos ajatellaan sitä kuinka paljon tällä 10 miljoonalla saa aikaan keskustelua ja sisältöä mediaan niin summa on mitätön. Mitätön se on myös suhteessa siihen mitä prosesseja ja kuinka paljon urheilu vaatisi jos siihen oikeasti haluttaisi satsata. 

Vertailun vuoksi Imatran 28 000 asukkaan kaupungin terveydenhuollon menot ovat vuodessa n. 80 miljoonaa euroa, ja nousua pari miljoonaa vuodessa. Nousun loppua ei näy. 

Kaikki kulminoituu valmennukseen Sanna Kämäräinen kertoo Ylen haastattelussa  siitä miten hänen silmansä aukesivat Berliinissä ammattivalmentajan johtamaan ryhmäharjoitteluun. Uskon itsekin vahvasti toimiviin harjoitusryhmiin, joissa urheilija viihtyy, ja haastaa itseään ja muita. 

Linkki haastatteluun

 

Jotta tuottavia prosesseja =harjoitusryhmiä, syntyy, on meillä ensin oltava ne jotka luovat nämä prosessit = valmentajat

Kun prosessit on luotu tarvitsemme ne, ketkä ylläpitävät prosesseja = valmentajat

Prosessien ja yksilöiden kehittyeessä tarvitsemme ne, ketkä kehittyvät prosessien mukana ja edelleen pystyvät ylläpitämään, nyt jo vaativaa prosessia = valmentajat

Valmentaja on myös se, joka vastaa toimivan kokonaisuuden luomisesta urheilijan ympärille. Valmentaja on parhaimmillaan monipuolinen huippuosaaja joka kehittää itseään sekä lajitaidoissa, palautteen antamisessa, psyykkisessä valmentamisessa jne jne...

Urheilijan ura on pitkä ja oman potentiaalinsa saavuttaakseen on treenattava vuosia, menestyvä valmentaja on se, joka pystyy pitämään prosessin mielenkiintoisena ja kokonaisuuden hanskassa vuosikaudet. Nykyjärjestelmä valitettavasti olettaa että tämä onnistuu talkoovoimin. Marko Malvela kuvaa tätä omassa blogissaan. Oman valmentajapolkuni mahdollisti oma maahantuontiyritykseni jonka aikaa käytin surutta valmennukseen vuosikaudet. 

Marko Malvelan blogi

Maailmalla huippuvalmentajat ovat kysyttyjä luennoitsijoita, ja suomessa koulutusfirmat ottavat oppia maailman johtavista valmentajaguruista, koska meillä ei ole omia, ehkä Dettmania ja Tammista lukuun ottamatta. Väitän että jos suomalaista valmentajaa arvostettaisiin maksamalla heille palkkaa, meillä olisi myös työelämän ongelmiin urheilun prosesseissa opittuja ratkaisuja huomattavasti enemmän ja koko työelämä ja yhteiskunta voisivat paremmin. 

Olisi kovin suotavaa että yhteiskunta rahoittaisi valmennusta työllisyydenhoito-, terveydehoito, ja syrjäytymisen ehkäisyyn käytettävistä varoista. Tai käyttäisi veikkausvoittovaroista vähintään 100% urheiluun, valmennuksen ollessa yksi selkeä tuen kohde. 

Urheiluvalmennus

Kiitos Islannin jalkapallojoukkueelle siitä että Suomessa käydään nyt keskustelua ammattivalmentamisesta. On aikakin. 

Islantilaisessa jalkapallossa valmentajat ovat ammattilaisia joille maksetaan palkkaa. Suomalaisessa urheilussa valmennus hoidetaan vähintään 95% talkoovoimin. Usein urheilevien lasten isien ja äitien toimesta. Kaikki kunnia valmennuksen talkootyölle, mutta usein siinä laatu ei ole läsnä. Seuroissa kehitellään kaikenlaisia vuorottelujärjestelmiä jotta vanhempien arki ei kuormitu liikaa. Tämä on lähinnä liikunnallista lapsiparkkitoimintaa, ei valmennuksellisesti toimivaa urheilua. Valmentajan tulee olla läsnä ja tuntea valmennettavansa ja olla heidän kehityksessään mukana ja vieläpä innostunut siitä, päivästä toiseen. 

Nyt jos jollakulla menee porot sieraimiin siitä että vaadin lisää ammattivalmennusta myös lapsille, olkaa rauhassa, en vaadi sitä pihapelihöntsien sijaan vaan niiden lisäksi. Valmennuksessa taidot kehittyvät paremmin ja nopeammin, näitä taitoja voi sitten pihahöntsäilyssä jalostaa. Yksin eivät ammattivalmennus tai pihapelit / aktiivinen arkiliikunta riitä, tarvitaan molempia. - jos halutaan huipulle!

Suomalainen liikuntalaki on aikaansa jäljessä, ja ennaltaehkäisee liikuntakulttuurin kehittymistä. Laissa säädetään että kuntien vastuulla ovat liikuntapaikat ja seurojen vastuulla toiminta. Seurojen rahkeet eivät riitä valmentajien palkkaamiseen ja kunnilta ei apua heru, juuri tämän lain vuoksi. Ehkä olisi syytä käyttää syrjäytymisen ehkäisyyn tai työllisyyden hoitoon käytettävia varoja myös valmennukseen. Kehittelin pari vuotta sitten ajatusta valmentajien palkkausta tukevaa säätiötä, joka kaatui poliittiseen haluttomuuteen. (jos kiinnostaa, niin lue muutama blogi taaksepäin) Säätiön avulla olisi mahdollista ohjata varoja ja myös kerätä niitä nimenomaan valmentajien palkkaamiseen. 

Seuratoimijat näkevät usein ammattilaisuuden mahdottomana taloudellisista syistä. Palkan maksaminen merkitsisi lisää talkoita, ja porukka vetää nytkin äärirajoilla, on luonnollista etsiä muita teitä. yhtä luonnollista olisi tajuta, että muita teitä ei ole. - jos halutaan huipulle. Ammattilaisuuden myötä syntyy kilpailua, valmentamisen kulttuuria, laatua ja tuloksia, missä tahansa lajissa. Nyt seurat rekrytoivat nuoria intohimoisia valmentajia, jotka polttavat itsensä loppuun ja seura rekrytoi uusia. Osaaminen ei kumuloidu, kypsä urakehitys, kilpailu parhaista valmentajien paikoista, ja kokonainen valmentamisen ja opettamisen kulttuuri jää syntymättä koska valmentajuus ei ole uravaihtoehto. Hankittu tieto ja kokemus valuvat hukkaan. 

Koko liikuntalaki pitää muuttaa toimintaa, ohjaamista ja valmentamista palvelevaksi. Suomi käyttää liikutarakennusten seiniin vertailussa muihin paljon rahaa, mutta vertailussa muihin sen tärkeimmän, eli toiminnan tukeminen on lähes olematonta. 

 

Urheilijan ja vähän valmentajankin polulla

Palasin Suomeen parin Tshekkikauden ja parin Belgialaisten valmentajana vietetyn kauden jälkeen syksyllä 2012, samoihin aikoihin kuin Suomalaisen Urheilun Muutostyöryhmä viimeisteli ja jalkautti ohjelmaansa jossa keskeisenä osana on juuri "urheilijan polku" ja sivuraiteena valmentajan polku.

Tällä hetkellä teen töitä omassa maahantuontiyrityksessäni, kuten olen tehnyt lähes koko valmentajaurani ajan. Valmennus"työni" rajoittuu keskusteluun muutaman urheilijan kanssa. Urheilijan polkua pääsen seuraamaan läheltä 17 ja 10 vuotiaiden tyttärieni kautta. Ida harrastaa Beach Volleytä ja asuu tätä nykyä Prahassa, "pääaineenaan" Beach Volley. Ida asustelee Prahassa ystävänsä ja Beach Volleyparinsa Niinan kanssa. Tyttöjä voi seurata Faceboogissa sivulla https://www.facebook.com/BeachvolleyteamSinisaloAhtiainen ja blogi löytyy sivulta: http://girlswithsandytoes.blogspot.fi/

Sara puolestaan opettelee Tenniksen alkeita, hänkin Imatralaistuneen Tshekkivalmentaja Oldich Simekin kanssa. Perheellämme on merkillinen rakkaussuhde Tshekkiin, joka on hieno maa, ja jossa asuu yritteliäs urheilukansa.

Täysillä Biitsiä

Ida ja Niina satsaavat Beachiin täysillä. Harjoitustunteja tulee viikoittain yli 20. Heidän valmentajansa on Pavel Krc ja Tshekissä he edustavat Pankrac Beach Klubia. Tähtäimessä tytöillä on ennen muuta kehittyä lajissa sekä fyysiesti, taidollisesti että pelin ymmärtämisen kautta hyviksi pelaajiksi.

Viime kaudella tytöt saavuttivat U18 EM-pronssia joka on ainut lentopalloliiton saavuttama arvokisamitali viime vuonna. Tälle kaudelle Lentopalloliitto tukee heitä yhdellä turnausmatkalla U20 EM-kisoihin ja he saavat liitolta myös 4 palloa harjoituksiaan varten. Siinä kaikki, kustannus liitolle jää alle 1000€:n.

Lentopalloliitolle Beach Volley on uusi laji ja siellä on tehty asioita sisälentopalloilun tapaan; Seurat vastaavat suuresta osasta urheilijan polkua, ja mitään pienille ryhmille sopivaa stipendijärjestelmää ei ole olemassakaan. Pitäisikö olla? Veikkaan että tuki Junioreiden mitalisteille, jotka ovat sitoutuneita ja hakeutuneet hyviin harjoitusolosuhteisiin harjoittelemaan, olisi monessa muussa lajissa reilumpi. Puhutaan urheilijan polkujen kehittämisestä mitä tahansa, niin kovin kiviseltä vaikuttaa ainakin tähän asti.

Kiitosta Märskyn Lukiolle!






Tytöt kävivät lukion ensimmäisen luokan Märskyssä ennen lähtöään, siellä urheilua ja opiskelua vietiin oikeasti käsi kädessä. Se palanen polusta oli positiivinen kokemus. Toivottavasti lukion käymistä ei rajoiteta 3 vuoteen, se heikentäisi Märskynkin toimintaa olennaisesti.

Suomessa vaikuttaa olevan niin että lajit ovat monesti niin pieniä että muutama ihminen pyörittää niitä mielensä mukaan. Päätökset tehdään sillä perusteella mikä on itselle eduksi, lajin etua ajattelematta. Olennaista on säilyttää oma asema ja palkka. Muiden osaaminen on usein uhka ja "väärien henkilöiden" osaaminen pyritään siksi kyseenalaistamaan erilaisissa kuppikunnissa, osaajat jätetään lajin ulkokehälle ja leimataan yhteistyökyvyttömiksi. Kannattaa kysyä, onko tämä lajin etu?

Uskon että suuremmissa lajeissa kulttuuri on suurempi, ja sitä kautta siellä on tilaa osaajille. Urheilijan ja valmentajan polkujen kulkemista tämä kuppikuntaisuus ainakin hankaloittaa. Eikö uuden oppiminen ole rikkaus? Eikö meidän pitäisi pyrkiä kriittiseenkin keskusteluun jotta pystymme kehittymään ja kehittämään lajejamme? Oman valmentajaurani osalta juna meni jo, siksi vastenmielistä toimintaa MelontajaSoutuliitossa on harrastettu, mutta eihän sitä saa ääneen sanoa, eihän? Nyt on aika tukea jälkikasvua heidän poluillaan.