Rookie

Ensimmäiset kisat

KOK kieltää minua julkaisemasta blogissani kuvia kisasuorituksista ja kisatuloksia, joten minun täytynee pidättäytyä oman pään sisällä pyörivissä ajatuksissa ainakin kisojen ajan. Oheinen kuva julkaistakoon, tuskin siitä kukaan poroja sieraimiin vetää.

Urheilussa projektin mitta on yleensä neljä vuotta. Suomessa joskus jopa vain vuosi. Täällä ollessa eri joukkueita ja niiden lajikulttuuria seuratessaan yksi olympiadi on lyhyt aika. Jatkuva menestymisen kulttuuri vaatii pitkää aikajännettä. Tuloksia ei synny ilman laadukasta harjoittelua ja kilpailua jatkuvasti, vuodesta toiseen. Menestymisen kulttuuri vaatii valmentajia, huippu-urheilijoita, huipulle haluavia ja ennen kaikkea inokkaita junioreita. Tavoitteellinen harjoittelu ryhmässä on hyvä tie huipulle. Harjoituskaverit toimivat mittareina ja ystävinä ja urheilu säilyy mielekkäänä.

Sitä millä tavoin menestyskulttuuri täällä näkyy on vaikea selittää. Menestyksestä tulee sekä tavoite että arkipäivää. Austalialla on kisoissa vene jokaisessa luokassa, siellä urheiluun satsataan valtavasti ja kansallistunne on korkealla. Naapurihuoneessa aussituristit vetivät tänään kansallislaulun antaumuksella ennen kuin lähtivät katsomaan kisoja. Rehti urheiluhenki on joiltakin yksilöiltä siinäkin yhteiskunnassa välillä päässyt katoamaan. (viittaus läskilausuntoihin)

Olemme harvoja ensikertalaisia. Useilla valmentajilla on käytynä vaikka kuinka monet olympialaiset osana suuren joukkueen urheilu- ja valmennusporrasta. Tietotaito siirtyy väkisin eteenpäin, osa ihmisistä vaihtuu, urheilijoista osa jää valmentajiksi, homma elää ja uudistuu. Suomessa urheilu on pientä. Pieni maa ja pienet ympyrät. Onko aina ollut niin ja onko tulevaisuudessa pakko olla niin. Suomen on helppo pudota urheilun marginaaliin koska jäämme valmennujksen tietotaidossa ja kokemuksessa auttamatta jälkeen, koko ajan. Saatamme olla edelläkävijöitä jääkiekossa ja keihäänheitossa mutta entäpä urheilussa laajemmin?

Jos nyt rohkenen kertoa tässä kuitenkin muutamia kokemuksia avajaisista...

Rafael Nadal seisoi avajaisissa muutaman metrin päässä ja nojasi hiestä märkänä joukkuekaverinsa olkapäähän, lienee kiroillut avajaisten pitkää kestoa. Kobe Bryant kirjoitteli nimmareita vauhdikkaasti kävellessäänkin, paikallinen koripalloilija on käsittämättömän iso mies. Angolan (koripallo) joukkue pyöri myös lähellämme jatkuvasti, rentoja sällejä. Soutajat olivat ihan suosittuja lipunkantohommissa. Monet nuoret olympiaurheilijatkin fanittavat maailmantähtiä avoimesti täälläkin ja ymmärrän kyllä hyvin jos se välillä staraa tympäisee. Itse olisin halunnut mennä sen ison kiinalaispalloilijan viereen ja pyytää jotakuta ottamaan kuvaa kommunikaattorilla, ihan vaan tyttärille muistoksi ja kavereille ihmeteltäväksi. Ajatellaampa vaikka niin että normaali huonekorkeus on Suomessa 240. Herra Ming ei kovin korkeita kenkiä tarvitsisi ollakseen pää katossa.

Soutuvalmentajana tietysti mietin että entä jos olisi noin iso soutaja, niin kuinka ison veneen tarvitsisi, ja airot. Saisivat Filipin ja Conceptin sällit pähkinän purtavaksi kun pitäisi rekentaa sopivia välineitä moisen jättiläisen käsiin. Uusi venemuotti olisi must, ja kyllä kirvesairotkin voisivat hyvinkin olla puoli metriä pidemmät. Hankainetäisyys lähelle kahta metriä ja testaamaan. Minkälainen mahtaisi olla herran teho 2000m ergotestissä!

Tiistaina on uusi koitos. Sitä odotellessa päätän raporttini Kiinan illassa tähän. Ilma on kuin Jämsänkoskella. Sataa, tuulee ja salamoi.