Vaikuttaa siltä että soutuliitto on päättänyt lakkauttaa itsensä, ennen kuin jäsenistö on sen vahvistanut. Lakkauttaminen vaatii kahden liittokokouksen päätöksen ja toinen niistä on vasta edessä. Mielestäni tässä mennään hieman harmaalla alueella noin liiton sääntöihin nähden. Asiaahan tietysti voi selittää sillä tavalla että tässä on vain päätetty perustaa uusi järjestö joka nyt hakee työntekijää, lakkauttaa ei julkisesti ole vielä päätetty mitään... Onko niin että mikäli Soutuliiton jäsenistö päättää että se ei halua lakkauttaa Soutuliittoa, sen annetaan kuihtua ja toimintaa aletaan siitä huolimatta pyörittää uudessa liitossa? Jäsenistöä taitaa olla hieman höynäytetty, mutta mitäs pienistä!
Sinänsä positiivista on tietysti se, että haetaan palkattavaksi henkilöä joka sitten lähtisi kehittämään vesiurheilutoimintaa. Kehitystä tottavie pitäisi suomalaisessa vesiurheilussa aikaan saadakin.
Muutama lisäkysymys heräsi näitä miettiessä...
- Pitäisiköhän laittaa paperit vetämään toiminnanjohtajan postia ajatellen?
- Mikähän tulee muuten uuden liiton lyhenteeksi ja lyhyeksi ja iskeväksi domainiksi? www.meso.fi?
tiistai 2. elokuuta 2011
maanantai 25. heinäkuuta 2011
U23 Amsterdam 20.-24.7.
Heti kärkeen täytyy todeta että en ole koskaan ollut kilpailuissa joissa ratojen erot olisivat olleet näin räikeät, ehkä lukuunottamatta 1987 Kööpenhaminan finaalipäivää. Myötätuuli laittoi veden pyörimään altaassa ja radat 4-6 saivat vetää myötävirtaan ja radat 1-3 vastavirtaan. Räikeimmät erot olivat ratojen 5-6 ja 1-2 välillä.
Kisajärjestäjät laittoivat välierien voittajat radoille 5 ja 6 ja kakkoset radoille 3-4. Viimeisinä finaaliin menneet olivat ulkona mitalitaistosta. Tietyllä tavalla huonosta radasta saa syyttää vain itseään; Voittamalla alkuerän, puolivälierän ja ´välierän on latu mitaleille auki ja potentiaalisin haastaja naapuriradalla, vieläpä niin että saa muihin nähden etua radastaan, joka jo lähes varmistaa mitalisijoituksen. Entä jos alkuerässä on huonolla radalla jolta on mahdoton ponnistaa hyvään sijoitukseen? Mielestäni Amsterdamin altaalle täytyy tehdä jotain tai 2014 MM-kisat siirtää muualle. Kysymys on urheilijoiden ja valmentajien työn kunnioituksesta ja kilpailun oikeudenmukaisuudesta.
Bram Dubois souti kelvolliset kilpailut. Voittamalla alkuerän ja puolivälierän hän lunasti itselleen hyvän radan välierään ja ponnisti sieltä Finaaliin. Välierän 3. sijoitus oli lähellä olla pykälää parempi, joka olisi avannut tien pronssikamppailuun. Finaaliveto oli myös kilpailuna hyvä, joten arvosana 9-. Voidaan sanoa että Bram kilpaili omalla tasollaan hyvällä asenteella.
Thekkien pariaironelonen kävi finaalissa tiukan taistelun Ukrainaa vastaan. UKR vei kisan nimiinsä muutaman metrin erolla, eli hopeaa Tshekeille, jotka näemme jälleen Bledissä. Sieltä heillä on tavoitteena olympiapaikka kuten muillakin Blediin matkaavilla soutajilla.
Kisojen ainut suomalaisedustaja Robert Ven veti yhden vedon heikosti ja jäi puolivälierässä 12 parhaan ulkopuolelle. Muut kilpailut olivat hyvinkin kelvollisia. Suomi on auttamatta jäämässä kelkasta kansainvälisessä kilpailussa, vai pitäisikö sanoa että on jo jäänyt kelkasta. Norja oli muutama vuosi sitten samassa tilanteessa kuin Suomi, muutama edustaja muutamassa luokassa. Siinä missä Suomen rivit ovat harvenneet, Norjan ovat tiivistyneet. Norjalla oli suuri joukkue Amsterdamissa, joka oli myös vauhdillisiesti kelvollisesti mukana kilpailuissa. 15 Norjalaista kilpaili kuudessa venekunnassa. Suomen soutu on katoamassa marginaaliin, valitettavasti. Marginaaliin katoaminen ei merkitse sitä että Suomesta olisi mahdoton nousta huipulle, mutta se merkitsee sitä, että kulttuuri on pieni, toimijoita vähän ja taso heikko kansainvälisesti katsottuna. Näistä lähtökohdista huipulle nouseminen on haastavaa, kunnollista vertailukohtaa ei ole muuten kuin ergotulosten valossa. Odotan sitä että joku suomalainen vetää jälleen alle 5:50 tai kevyen luokan soutaja alittaa 6:10. Parhaat U23 soutajat ovat jo noissa luvuissa...
Kisajärjestäjät laittoivat välierien voittajat radoille 5 ja 6 ja kakkoset radoille 3-4. Viimeisinä finaaliin menneet olivat ulkona mitalitaistosta. Tietyllä tavalla huonosta radasta saa syyttää vain itseään; Voittamalla alkuerän, puolivälierän ja ´välierän on latu mitaleille auki ja potentiaalisin haastaja naapuriradalla, vieläpä niin että saa muihin nähden etua radastaan, joka jo lähes varmistaa mitalisijoituksen. Entä jos alkuerässä on huonolla radalla jolta on mahdoton ponnistaa hyvään sijoitukseen? Mielestäni Amsterdamin altaalle täytyy tehdä jotain tai 2014 MM-kisat siirtää muualle. Kysymys on urheilijoiden ja valmentajien työn kunnioituksesta ja kilpailun oikeudenmukaisuudesta.
Bram Dubois souti kelvolliset kilpailut. Voittamalla alkuerän ja puolivälierän hän lunasti itselleen hyvän radan välierään ja ponnisti sieltä Finaaliin. Välierän 3. sijoitus oli lähellä olla pykälää parempi, joka olisi avannut tien pronssikamppailuun. Finaaliveto oli myös kilpailuna hyvä, joten arvosana 9-. Voidaan sanoa että Bram kilpaili omalla tasollaan hyvällä asenteella.
Thekkien pariaironelonen kävi finaalissa tiukan taistelun Ukrainaa vastaan. UKR vei kisan nimiinsä muutaman metrin erolla, eli hopeaa Tshekeille, jotka näemme jälleen Bledissä. Sieltä heillä on tavoitteena olympiapaikka kuten muillakin Blediin matkaavilla soutajilla.
Kisojen ainut suomalaisedustaja Robert Ven veti yhden vedon heikosti ja jäi puolivälierässä 12 parhaan ulkopuolelle. Muut kilpailut olivat hyvinkin kelvollisia. Suomi on auttamatta jäämässä kelkasta kansainvälisessä kilpailussa, vai pitäisikö sanoa että on jo jäänyt kelkasta. Norja oli muutama vuosi sitten samassa tilanteessa kuin Suomi, muutama edustaja muutamassa luokassa. Siinä missä Suomen rivit ovat harvenneet, Norjan ovat tiivistyneet. Norjalla oli suuri joukkue Amsterdamissa, joka oli myös vauhdillisiesti kelvollisesti mukana kilpailuissa. 15 Norjalaista kilpaili kuudessa venekunnassa. Suomen soutu on katoamassa marginaaliin, valitettavasti. Marginaaliin katoaminen ei merkitse sitä että Suomesta olisi mahdoton nousta huipulle, mutta se merkitsee sitä, että kulttuuri on pieni, toimijoita vähän ja taso heikko kansainvälisesti katsottuna. Näistä lähtökohdista huipulle nouseminen on haastavaa, kunnollista vertailukohtaa ei ole muuten kuin ergotulosten valossa. Odotan sitä että joku suomalainen vetää jälleen alle 5:50 tai kevyen luokan soutaja alittaa 6:10. Parhaat U23 soutajat ovat jo noissa luvuissa...
perjantai 22. heinäkuuta 2011
Kesä etenee
Luzernin maailmancup
Jos Hampurin maailmancup oli pieni, samaa ei voi sanoa Luzernin maailmancupista. Lähtöjä riitti aamusta iltaan ja riitti kyllä tasoakin. Uusi-Seelanti jatkaa valitsemallaan hämmästyttävän nopealla tiellä. M2x, LM2x, Emma Twigg, M2-, Mahe Drysdale ja liuta muita pitivät huolen siitä että vastustajat ovat varpaillaan mustaa nähdessään. Suomen kokoinen kansa, mutta menestys soudussa hieman parempaa.
Omat soutajani vetivät kisoissa vaihtelevasti, joka tuottaa valmentajalle aina päänvaivaa. Soutu on kohtuullisen ennustettava laji ja jos suoritusten taso kovasti vaihtelee, voidaan aina esittää kysymys "miksi?". Miesten kevyt kaksikko veti perjantain lähdöt erittäin positiivisesti ja hoiti itsensä välieriin. B-finaali oli huono kisa, joita niitäkin matkan varrelle sattuu. Kaikkiaan kuitenkin kaksikon suoritus oli hyvä.
Tim veti omat kisansa vielä enemmän vaihtelevasti, ja kertoi että koitti kyllä painaa huonoissakin vedoissa, mutta ei vaan mennyt. Teimme analyysin ja uskomme että syy heikkoihin vetoihin selvisi, mutta totuuden näemme vasta Bledissä. Onneksi hyvät vedot olivat hyviä, joten vauhtia on, ja labratestitkin näyttävät ihan kelvollista fysiikkaa joten on turha vielä alkaa sirotella tuhkaa ylleen. Timin sijoitus Luzernissa 8. ja MC kauden saldo 7. ja 8. sija. Blediä kohti harjoittelemme vielä viikon Bruggessä ja siirrymme sitten Hazewinkeliin Uusi-Seeelantilaisten seuraksi. Ihan mielenkiintoista on nähdä miten mustapukuiset siellä treenailevat. Tim harjoitteli talven Uudessa-Seelannissa, joten hänellä on joukkueessa paljon tuttuja.
Hannes De Reu veti hänkin hyvän perjatain miesten yksikössä ja selvitti itsensä C-finaaliin, mutta siellä paukkuja ei sitten lievän sairauden vuoksi ollut lainkaan. Sairaus on nyt voitettu kanta ja treenit jatkuvat as usual.
Nuorten MM-kisat alkoivat Amsterdamissa keskiviikkona ja matkustan huomenna sinne seuraamaan Bram Duboisin otteita yksikössä. Taatusti tulee seurattua myös Tshekkien pariaironelosta joka Bramin lailla voitti alkueränsä. Bram voitti sittemmin myös puolivälieränsä, nyt jäljellä on enää ne kovemmat kisat, välierät, ja toivottavasti finaalit.
Luzernin jälkeen minulla oli mukava tilaisuus käydä kotona perhettä tapaamassa. Säät suosivat, mutta vieläkään kalaonnea ei ollut vaikka yksissä tuumin Saran kanssa koitimme Ahtia narrata. Kalatili Vuoksesta on edelleen avaamatta, mutta sekin aika koittaa vielä...
tiistai 5. heinäkuuta 2011
Urheilijan kuolema
Mika Myllylä
Asialleen omistautuneelle huippu-urheilijalle uran lopettaminen on vaikeaa. Harjoittelu on palkitsevaa, jopa addiktoivaa ja tuo arkeen selkeän päivärutiinin. Levolle saa käydä väsyneenä. Kilpailu tuo elämään haastetta, kipinää ja jännitystä, tunnetta siitä että elää ja yrittää täysillä. Tästä kaikesta luopumisen tuskaa voi ymmärtää vain toinen ikääntyvä urheilija tai sitä tuskaa läheltä seurannut.
Kun on vuosia mitannut omaa ihmisarvoaan sillä miten harjoitukset ja kilpailut ovat sujuneet, on vaikea löytää tekemiselle tarkoitusta sitten kun tavoitteita ei enää ole. Psyyke huutaa endorfiinia ja mielessä askartelee kysymys siitä että olisiko minusta vielä huipputekijäksi, mutta jos harjoittelulla ei ole tarkoitusta, mitä sitten? Ikä rauhoittaa ja läheiset, perhe ja lapset auttavat yli tyhjyydestä, mutta entä jos tämä vaihe jää käymättä ja uran loppu tulee pakosta, ilman suruaikaa, kera loppumatoman häpeän, itsepetoksen ja itsesyytöksen. Miten herkkä urheiluja siitä edes voisi selvitä?
Miten olisi voinut Mika Myllylän asemassa kävellä mihin tahansa paikkaan tai tilaisuuteen kysymyksiä ja huomiota herättämättä? Ollako sankari vai konna, vai pitäisikö jättää kokonaan menemättä? Tavallinen ihminen voi olla vain läheistensä kanssa.
Aina sanotaan että urheilijaa ei saisi uran jälkeen jättää yksin. On vaikea kuvitella että soutuliiton tai hiihtoliiton resursseilla näin ei kävisi. Jonkinasteista yhteydenpitoa varmasti yritetään harrastaa ainakin niissä tapauksissa joissa ura on loppunut onnellisten tähtien alla, mutta emme me tosissamme voi odottaa liitoilta paljoakaan ponnistuksia lopettaneiden urheilijoiden urien jälkihoitoon. Tärkeimpiä eväitä tuohon jälkihoitoon lienevät perhe, ystävät ja tulostason hiipuminen ja kilpailuvietin vähittäinen heikkeneminen.
Kaiken kaikkiaan, urheilu on, tai sen pitäisi olla, elämässä vain iloinen sivuasia.
Mika Myllylä oli myös minulle aikansa sankari. Ja konna. En tuntenut miestä, mutta hänen kuolemansa tuntuu turhalta. Kuten yllä kirjoitin, 2001 ja sen jälkeiset tapahtumat huomioon ottaen mitä olisimme voineet odottaa?
Asialleen omistautuneelle huippu-urheilijalle uran lopettaminen on vaikeaa. Harjoittelu on palkitsevaa, jopa addiktoivaa ja tuo arkeen selkeän päivärutiinin. Levolle saa käydä väsyneenä. Kilpailu tuo elämään haastetta, kipinää ja jännitystä, tunnetta siitä että elää ja yrittää täysillä. Tästä kaikesta luopumisen tuskaa voi ymmärtää vain toinen ikääntyvä urheilija tai sitä tuskaa läheltä seurannut.
Kun on vuosia mitannut omaa ihmisarvoaan sillä miten harjoitukset ja kilpailut ovat sujuneet, on vaikea löytää tekemiselle tarkoitusta sitten kun tavoitteita ei enää ole. Psyyke huutaa endorfiinia ja mielessä askartelee kysymys siitä että olisiko minusta vielä huipputekijäksi, mutta jos harjoittelulla ei ole tarkoitusta, mitä sitten? Ikä rauhoittaa ja läheiset, perhe ja lapset auttavat yli tyhjyydestä, mutta entä jos tämä vaihe jää käymättä ja uran loppu tulee pakosta, ilman suruaikaa, kera loppumatoman häpeän, itsepetoksen ja itsesyytöksen. Miten herkkä urheiluja siitä edes voisi selvitä?
Miten olisi voinut Mika Myllylän asemassa kävellä mihin tahansa paikkaan tai tilaisuuteen kysymyksiä ja huomiota herättämättä? Ollako sankari vai konna, vai pitäisikö jättää kokonaan menemättä? Tavallinen ihminen voi olla vain läheistensä kanssa.
Aina sanotaan että urheilijaa ei saisi uran jälkeen jättää yksin. On vaikea kuvitella että soutuliiton tai hiihtoliiton resursseilla näin ei kävisi. Jonkinasteista yhteydenpitoa varmasti yritetään harrastaa ainakin niissä tapauksissa joissa ura on loppunut onnellisten tähtien alla, mutta emme me tosissamme voi odottaa liitoilta paljoakaan ponnistuksia lopettaneiden urheilijoiden urien jälkihoitoon. Tärkeimpiä eväitä tuohon jälkihoitoon lienevät perhe, ystävät ja tulostason hiipuminen ja kilpailuvietin vähittäinen heikkeneminen.
Kaiken kaikkiaan, urheilu on, tai sen pitäisi olla, elämässä vain iloinen sivuasia.
Mika Myllylä oli myös minulle aikansa sankari. Ja konna. En tuntenut miestä, mutta hänen kuolemansa tuntuu turhalta. Kuten yllä kirjoitin, 2001 ja sen jälkeiset tapahtumat huomioon ottaen mitä olisimme voineet odottaa?
sunnuntai 19. kesäkuuta 2011
MC Hamburg 17-19.6.
Pieni maailmancup vaihtelevissa olosuhteissa
Ehec verotti osanottajamäärää Hampurin maailmancupissa merkittävästi. Iso-Britannia, Ranska ja Hollanti suurista soutumaista jättivät tulematta epidemiaan vedoten ja osanottajajoukko pieneni sitä myötä varmasti n. 150 urheilijan verran. Tämän lisäksi on useita maita joiden kilpailusuunnitelmaan toinen maailmancup harvemmin sopii, Italia yksi niistä. Omista valmennettavistani Tim Maeyens osallistuu ensi viikonvaihteen Holland Bekker regattaan josta on muodostunut hänelle perinne. Kaksi kovaa peräkkäistä kilpailuviikonloppua on liian kova rupeama, joten hän jätti myös Hampurin väliin. Hampurissa oli tuulta ja tuiverrusta, kisat kuitenkin saatiin vedettyä suhteellisen tasapuolisissa olosuhteissa. B-finaalit siirrettiin lauantia-iltaan että A-finaalit päästiin vetämään sunnuntai-aamuna ennen luvattua myrskyä.
Hampurissa minulla oli valmennettavana siis yksi venekunta, miesten pariairokaksikko Bram Dubois ja Hannes De Reu, sijoituksena kahdeksas tila 9 joukkueen kilpailussa. Olympiapaikkoja ajatellen sauma paikan saavuttamiseen on kovin ohut. Kehitettävää on paljon ja aikaa vähän. Tarvitaan aikaa ja hyvää harjoittelua jotta fysiikka saadaan hilattua riittävälle tasolle. Tulos on mielestäni juuri sillä tasolla, jolle fyysinen suorituskyky ja soututekniikka edellyttävät. Tuloksia ei voi huijata! Hampurissa realisoitui se, josta talvella blogissani kirjoitin; painon ja tehon suhteen on oltava kunnossa jos mielii saavuttaa menestystä. Hyvän hyötysuhteen lisäksi tekniikan on oltava erinomainen.
Huomiota kiinnitti Uuden-Seelannin vahva panos. Viime kesän menestyjät olivat vauhdissa nytkin. Voitot Uuteen-Seelantiin luokissa: Pariarokaksikko, yksikkö, ja perämiehetön kaksikko naise ja miehet, miesten kevyt pariairokaksikko ja pari muuta mitalisijaa. Muistetaan että uudessa - Seelannissa on ihmisiä vähemmän kuin Suomessa! Uuden- Seelannin joukkueessa on kuulemen mukaan paljon maatilojen poikia ja tyttöjä. Liekö menestysresepti kovan harjoittelun lisäksi nuoresta saakka vietetty reipas ulkoilmaelämä, kuten suomalaisessa hiihdossa aikanaan?
Odotin tällä kertaa suomalaisnaisilta parempaa esitystä, München meni vauhdillisesti hyvin, mutta samat joukkueet joiden kanssa Münchenissä naiset taistelivat tasapäisesti olivat nyt reilusti edellä. Soutu näytti hitaalta ja tahmealta, vähän puolitehoiselta. Se, että vauhtia on jossain vaiheessa ollut on kuitenkin lupaava askel. Luzernia ja Blediä kohti on mentävä täysillä ja tietysti yritettävä löytää syy siihen miksi Hampurissa ei kulkenut. Muut suomalaiset vetivät kykyjensä mukaisesti, joka on aina kelvollinen suoritus, Roopen alkueräveto oli ajallisesti jopa hyvä, mutta keräily notkahti. Näen että suomalaisten ongelma on kovien jokapäiväisten harjoitusryhmien puute. Yksin treenatessa täytyy olla todella poikkeuksellinen yläpää jotta pystyy piiskaamaan itseään päivästä toiseen laadukkaaseen pahalta ja kovalta tuntuvaan treeniin, ryhmä motivoi ja kannattelee. Tekee mieli peräänkuuluttaa hyvän, kovan ja motivoivan ryhmäharjoittelun kulttuuria.
Riittävä fysiikka ja hyvä tekniikka vievät soutajan mukaan taisteluun kirkkaimmista mitaleista. Viimeisillä sadoilla metreillä ratkaisevaa on kuitenkin itseluottamus, tietynlainen kukkomainen asenne, että "ohi ei mennä" tai että "täältä tullaan p..kele", voittamisen HALU. Tätä elementtiä on vaikea selittää, ja ehkä sitä ei ole selitettäväksi tarkoitettukaan. On uskallettava ladata kaikki peliin yksi veto kerrallaan. Pitäisi kysyä Eskild Ebbeseniltä tuosta asiasta. Hän on viimeisillä sadoilla metreillä yksi kovimmistä, mutta mistä se kovuus tulee, miten sitä voisi urheilijoille parhaiten tarjoilla ja opettaa, vai onko se ominaisuus joka joillakuilla on ja toisilla ei? Katsokaa videolta joskus Ebbesenin viimeisiä 200m pätkiä kun Tanskan kevyt nelonen virittelee loppukiriä. Kaverin koko olemuksesta näkee että siinä halutaan mennä, ja mennään, niin että maalliset murheet unohtuvat. Geigerin Klasua katselin parin metrin päästä joskus Amsterdamissa kun kaverit vetivät vieläkin voimassa olevan 1000m joukkukisan SE:n. Siinä oli jotain samaa kuin Ebbesenin vedossa; nautintoa, voittamisen himoa ja vetämisen halua ja vähän tuskaakin. Sitä oli aivan mahtava katsoa.
Ehec verotti osanottajamäärää Hampurin maailmancupissa merkittävästi. Iso-Britannia, Ranska ja Hollanti suurista soutumaista jättivät tulematta epidemiaan vedoten ja osanottajajoukko pieneni sitä myötä varmasti n. 150 urheilijan verran. Tämän lisäksi on useita maita joiden kilpailusuunnitelmaan toinen maailmancup harvemmin sopii, Italia yksi niistä. Omista valmennettavistani Tim Maeyens osallistuu ensi viikonvaihteen Holland Bekker regattaan josta on muodostunut hänelle perinne. Kaksi kovaa peräkkäistä kilpailuviikonloppua on liian kova rupeama, joten hän jätti myös Hampurin väliin. Hampurissa oli tuulta ja tuiverrusta, kisat kuitenkin saatiin vedettyä suhteellisen tasapuolisissa olosuhteissa. B-finaalit siirrettiin lauantia-iltaan että A-finaalit päästiin vetämään sunnuntai-aamuna ennen luvattua myrskyä.
Hampurissa minulla oli valmennettavana siis yksi venekunta, miesten pariairokaksikko Bram Dubois ja Hannes De Reu, sijoituksena kahdeksas tila 9 joukkueen kilpailussa. Olympiapaikkoja ajatellen sauma paikan saavuttamiseen on kovin ohut. Kehitettävää on paljon ja aikaa vähän. Tarvitaan aikaa ja hyvää harjoittelua jotta fysiikka saadaan hilattua riittävälle tasolle. Tulos on mielestäni juuri sillä tasolla, jolle fyysinen suorituskyky ja soututekniikka edellyttävät. Tuloksia ei voi huijata! Hampurissa realisoitui se, josta talvella blogissani kirjoitin; painon ja tehon suhteen on oltava kunnossa jos mielii saavuttaa menestystä. Hyvän hyötysuhteen lisäksi tekniikan on oltava erinomainen.
Huomiota kiinnitti Uuden-Seelannin vahva panos. Viime kesän menestyjät olivat vauhdissa nytkin. Voitot Uuteen-Seelantiin luokissa: Pariarokaksikko, yksikkö, ja perämiehetön kaksikko naise ja miehet, miesten kevyt pariairokaksikko ja pari muuta mitalisijaa. Muistetaan että uudessa - Seelannissa on ihmisiä vähemmän kuin Suomessa! Uuden- Seelannin joukkueessa on kuulemen mukaan paljon maatilojen poikia ja tyttöjä. Liekö menestysresepti kovan harjoittelun lisäksi nuoresta saakka vietetty reipas ulkoilmaelämä, kuten suomalaisessa hiihdossa aikanaan?
Odotin tällä kertaa suomalaisnaisilta parempaa esitystä, München meni vauhdillisesti hyvin, mutta samat joukkueet joiden kanssa Münchenissä naiset taistelivat tasapäisesti olivat nyt reilusti edellä. Soutu näytti hitaalta ja tahmealta, vähän puolitehoiselta. Se, että vauhtia on jossain vaiheessa ollut on kuitenkin lupaava askel. Luzernia ja Blediä kohti on mentävä täysillä ja tietysti yritettävä löytää syy siihen miksi Hampurissa ei kulkenut. Muut suomalaiset vetivät kykyjensä mukaisesti, joka on aina kelvollinen suoritus, Roopen alkueräveto oli ajallisesti jopa hyvä, mutta keräily notkahti. Näen että suomalaisten ongelma on kovien jokapäiväisten harjoitusryhmien puute. Yksin treenatessa täytyy olla todella poikkeuksellinen yläpää jotta pystyy piiskaamaan itseään päivästä toiseen laadukkaaseen pahalta ja kovalta tuntuvaan treeniin, ryhmä motivoi ja kannattelee. Tekee mieli peräänkuuluttaa hyvän, kovan ja motivoivan ryhmäharjoittelun kulttuuria.
Riittävä fysiikka ja hyvä tekniikka vievät soutajan mukaan taisteluun kirkkaimmista mitaleista. Viimeisillä sadoilla metreillä ratkaisevaa on kuitenkin itseluottamus, tietynlainen kukkomainen asenne, että "ohi ei mennä" tai että "täältä tullaan p..kele", voittamisen HALU. Tätä elementtiä on vaikea selittää, ja ehkä sitä ei ole selitettäväksi tarkoitettukaan. On uskallettava ladata kaikki peliin yksi veto kerrallaan. Pitäisi kysyä Eskild Ebbeseniltä tuosta asiasta. Hän on viimeisillä sadoilla metreillä yksi kovimmistä, mutta mistä se kovuus tulee, miten sitä voisi urheilijoille parhaiten tarjoilla ja opettaa, vai onko se ominaisuus joka joillakuilla on ja toisilla ei? Katsokaa videolta joskus Ebbesenin viimeisiä 200m pätkiä kun Tanskan kevyt nelonen virittelee loppukiriä. Kaverin koko olemuksesta näkee että siinä halutaan mennä, ja mennään, niin että maalliset murheet unohtuvat. Geigerin Klasua katselin parin metrin päästä joskus Amsterdamissa kun kaverit vetivät vieläkin voimassa olevan 1000m joukkukisan SE:n. Siinä oli jotain samaa kuin Ebbesenin vedossa; nautintoa, voittamisen himoa ja vetämisen halua ja vähän tuskaakin. Sitä oli aivan mahtava katsoa.
sunnuntai 12. kesäkuuta 2011
Käärmettä pyssyyn, osa 2
Täytyy sanoa että olen pettynyt siihen että avointa keskustelua soutu- ja kanoottiliiton yhdistymisestä ei näytä syntyvän. Mistä tämä johtuu? Eikö kysymyksiin ole vastauksia, vai eikö keskustelu muuten kiinnosta?
Jos pohdin asiaa pelkästään valmennuksen kannalta, näen että soudun tulisi tehdä yhteistyötä enemmän muiden kestävyyslajien kanssa, kuin melonnan, joka on vahvasti siirtymässä yhä lyhyempiin kilpailumatkoihin ja sillä tavoin kauemmaksi soudusta. Ajatellaanpa niitä lajeja joihin soudussa menestyneet ovat siirtyneet, tai joista on menestyksekkäästi siirrytty soutuun.
1) Pyöräily
Soudusta on siirrytty pyöräilyyn ja pyöräilyä on käytetty soudun harjoitusmuotona maailmalla runsaasti, ja menestyksekkäästi, sekä radalla että maantiellä. Pyöräilystä voisi löytyä paljonkin synergiaa, ja yhteinen kykyjenetsintäkin olisi varsin helposti mahdollista. Tunnettuja soutajapyöräilijöitä ovat mm. Hamish Bond, Amber Halliday, Drew Ginn. Brittein saarilta löytyy myös muistaakseni olympiatason naissoutaja joka on nykyään olympiatason ratapyöräilijä.
2) Hiihto
Useissa soutumaissa hiihto on pieni laji, mutta pohjoimaista ja jopa Sloveniasta löytyy esimerkkejä soutajista, jotka ovat myös kohtuullisen hyviä hiihtäjiä. Alf Hansen, Olaf Tufte, Lassi Karonen, Jorma Kortelainen, Toimi Pitkänen, Iztok Cop, muutamia nimetäkseni. Viimeksi mainittu on haastattelussa kertonut että hiihto oli hänen ensirakkautensa, ja jossain vaiheessa Iztokin haaveena oli edustaa Sloveniaa olympiatasolla myös hiihdossa. Se jäi haaveeksi, mutta kertonee olennaisen.
3) Triathlon
Hyvät triathlonistit ovat yleensä olleet erinomaisia sisäsoutajia, miksi? Molemmat ovat kovia kestävyyslajeja joissa vaaditaan samantyyppisiä ominaisuuksia. Mitä soutuvalmennus voisi oppia triathlonilta?
4) Uinti
Etenkin pidemmät uintimatkat ovat fyysisltä vaatimuksiltaan soudun kaltaisia. Uinnista on siirrytty soutuun hyvällä menestyksellä ehkä myös siksi että uimari oppii ottamaan vedestä kiinni kädellään. Veden kiinni ottaminen lavalla on hyvin lähellä sitä mitä uimari kädellään tekee, ja uimari ymmärtää soututekniikkaa tämän johdosta melko nopeasti ja syvästi. Silmiä avaava kokemus uimarin fysiikasta puolestaan tuli vastaan Tallinnan Alfa kisoissa 1000m matkalla 2000-luvun alkupuolella. Vedin kisan kevyessä itsekin ja viereeni joku oli houkutellut paikallisen uimarin. Uimari oli vetänyt ergoa aiemmin yhden kerran, ja veti 3:01-3:02 ajan, ja pieksi minut ja muut kevyen luokan soutajat mennen tullen. Aika ei sinänsä ole vielä maailmanluokkaa, mutta yhden harjoituskerran jälkeen se kertoo olennaisen; uinnilla olisi soutuvalmennukseen paljon annettavaa. Olen hyödyntänyt uintivalmennuksesta saamaani tietoa sittemmin soutuvalmennuksessa, ja uskallan sanoa että homma toimii. Uinti on suuri laji, jota tutkitaan paljon enemmän kuin soutua ja siksi sieltä on mahdollista löytää arvokasta tietoa, jota soudussa ei vielä ole.
Näkisin näiden lajien yhteisen tulevaisuuden esimerkiksi kestävyyslajeihin erikoistuneiden paikallisten harjoitustilojen kehittymisenä. Kun meillä on laitteet kestävyyslajien sisäharjoitteluun, voimaharjoitteluun ja jonkinasteiseen testaamisen saman katon alla, löytävät eri lajien urheilijat paikat varmasti. Luonnollinen kanssakäyminen ja yhteistyö valmennuksessa syntyy luonnollisesti. En näkisi ollenkaan hulluna että näihin keskuksiin palkattaisiin valmentajia joiden jonka tehtävänä olisi pyörittää harjoitukseskuksen toimintaa, rekrytoida lahjakkuuksia esimerkiksi osana koulujen liikuntatunteja ja rummuttaa ylipäänsä kestävyyslajien olemassaolon puolesta!
Mietitääpä velä käytäntöä siltä osin että mitkä lajit voisivat tällaiseen yhteistyöhön ryhtyä. Soutu, pyöräily, triathlon, hiihto, ampumahiihto, hiihtosuunnistus, kestävyysjuoksu, suunnistus jne. Uinti olisi tietysti tervetullut, mutta siinä tapauksessa harjoituskeskuksen olisi hyvä olla uimahallin yhteydessä. Melonta olisi myös tervetullut, luonnollisesti. Optimaali tilanne olisi jos voisimme luoda keskuksia josta kerroin blogissani 20.2. (Vesiurheiluja ja kestävyysurheilun mahdollisuus)
Paikallinen yhteistyö on paljon tärkeämpää kuin liittojen yhdistäminen. Mikäli se työmäärä joka nyt on tehty käärmeen pyssyyn saamiseksi olisi kohdistettu todelliseen paikallisen yhteistyön kehittämiseen eri kestävyyslajien kesken, paikallisten keskusten hankesuunnitelmien tekemiseen ja alulle saattamiseen, voisi meillä muutaman vuoden päästä olla käsissämme muutakin kuin pyssyyn kuollut käärme.
Jos pohdin asiaa pelkästään valmennuksen kannalta, näen että soudun tulisi tehdä yhteistyötä enemmän muiden kestävyyslajien kanssa, kuin melonnan, joka on vahvasti siirtymässä yhä lyhyempiin kilpailumatkoihin ja sillä tavoin kauemmaksi soudusta. Ajatellaanpa niitä lajeja joihin soudussa menestyneet ovat siirtyneet, tai joista on menestyksekkäästi siirrytty soutuun.
1) Pyöräily
Soudusta on siirrytty pyöräilyyn ja pyöräilyä on käytetty soudun harjoitusmuotona maailmalla runsaasti, ja menestyksekkäästi, sekä radalla että maantiellä. Pyöräilystä voisi löytyä paljonkin synergiaa, ja yhteinen kykyjenetsintäkin olisi varsin helposti mahdollista. Tunnettuja soutajapyöräilijöitä ovat mm. Hamish Bond, Amber Halliday, Drew Ginn. Brittein saarilta löytyy myös muistaakseni olympiatason naissoutaja joka on nykyään olympiatason ratapyöräilijä.
2) Hiihto
Useissa soutumaissa hiihto on pieni laji, mutta pohjoimaista ja jopa Sloveniasta löytyy esimerkkejä soutajista, jotka ovat myös kohtuullisen hyviä hiihtäjiä. Alf Hansen, Olaf Tufte, Lassi Karonen, Jorma Kortelainen, Toimi Pitkänen, Iztok Cop, muutamia nimetäkseni. Viimeksi mainittu on haastattelussa kertonut että hiihto oli hänen ensirakkautensa, ja jossain vaiheessa Iztokin haaveena oli edustaa Sloveniaa olympiatasolla myös hiihdossa. Se jäi haaveeksi, mutta kertonee olennaisen.
3) Triathlon
Hyvät triathlonistit ovat yleensä olleet erinomaisia sisäsoutajia, miksi? Molemmat ovat kovia kestävyyslajeja joissa vaaditaan samantyyppisiä ominaisuuksia. Mitä soutuvalmennus voisi oppia triathlonilta?
4) Uinti
Etenkin pidemmät uintimatkat ovat fyysisltä vaatimuksiltaan soudun kaltaisia. Uinnista on siirrytty soutuun hyvällä menestyksellä ehkä myös siksi että uimari oppii ottamaan vedestä kiinni kädellään. Veden kiinni ottaminen lavalla on hyvin lähellä sitä mitä uimari kädellään tekee, ja uimari ymmärtää soututekniikkaa tämän johdosta melko nopeasti ja syvästi. Silmiä avaava kokemus uimarin fysiikasta puolestaan tuli vastaan Tallinnan Alfa kisoissa 1000m matkalla 2000-luvun alkupuolella. Vedin kisan kevyessä itsekin ja viereeni joku oli houkutellut paikallisen uimarin. Uimari oli vetänyt ergoa aiemmin yhden kerran, ja veti 3:01-3:02 ajan, ja pieksi minut ja muut kevyen luokan soutajat mennen tullen. Aika ei sinänsä ole vielä maailmanluokkaa, mutta yhden harjoituskerran jälkeen se kertoo olennaisen; uinnilla olisi soutuvalmennukseen paljon annettavaa. Olen hyödyntänyt uintivalmennuksesta saamaani tietoa sittemmin soutuvalmennuksessa, ja uskallan sanoa että homma toimii. Uinti on suuri laji, jota tutkitaan paljon enemmän kuin soutua ja siksi sieltä on mahdollista löytää arvokasta tietoa, jota soudussa ei vielä ole.
Näkisin näiden lajien yhteisen tulevaisuuden esimerkiksi kestävyyslajeihin erikoistuneiden paikallisten harjoitustilojen kehittymisenä. Kun meillä on laitteet kestävyyslajien sisäharjoitteluun, voimaharjoitteluun ja jonkinasteiseen testaamisen saman katon alla, löytävät eri lajien urheilijat paikat varmasti. Luonnollinen kanssakäyminen ja yhteistyö valmennuksessa syntyy luonnollisesti. En näkisi ollenkaan hulluna että näihin keskuksiin palkattaisiin valmentajia joiden jonka tehtävänä olisi pyörittää harjoitukseskuksen toimintaa, rekrytoida lahjakkuuksia esimerkiksi osana koulujen liikuntatunteja ja rummuttaa ylipäänsä kestävyyslajien olemassaolon puolesta!
Mietitääpä velä käytäntöä siltä osin että mitkä lajit voisivat tällaiseen yhteistyöhön ryhtyä. Soutu, pyöräily, triathlon, hiihto, ampumahiihto, hiihtosuunnistus, kestävyysjuoksu, suunnistus jne. Uinti olisi tietysti tervetullut, mutta siinä tapauksessa harjoituskeskuksen olisi hyvä olla uimahallin yhteydessä. Melonta olisi myös tervetullut, luonnollisesti. Optimaali tilanne olisi jos voisimme luoda keskuksia josta kerroin blogissani 20.2. (Vesiurheiluja ja kestävyysurheilun mahdollisuus)
Paikallinen yhteistyö on paljon tärkeämpää kuin liittojen yhdistäminen. Mikäli se työmäärä joka nyt on tehty käärmeen pyssyyn saamiseksi olisi kohdistettu todelliseen paikallisen yhteistyön kehittämiseen eri kestävyyslajien kesken, paikallisten keskusten hankesuunnitelmien tekemiseen ja alulle saattamiseen, voisi meillä muutaman vuoden päästä olla käsissämme muutakin kuin pyssyyn kuollut käärme.
perjantai 10. kesäkuuta 2011
MC Munchen 27-29.5.2011
On ollut sen verran kiireitä että blogipäivitys on jäänyt tekemättä Munchenin maailmancup - regatan jälkeen...
Heti alkuun täytyy todeta että pitkästä aikaa Suomen naisten kaksikon vauhti oli kilpailukykyistä, olympiapaikka on mahdollisuuksien rajoissa huolimatta siitä että viivalta puuttuivat mm. Saksan, Australian, Uuden-Seelannin ja Tshekin venekunnat. Kovaa onnistumista vaaditaan, mutta niinhän se urheilussa aina on, toinen käsi taskussa pelaillen ei paljoa saavuteta.
Oman työni osalta täytyy todeta että joukkueet soutivat malko lailla odotusten ja fyysisen suorituskyvyn mukaan, lukuun ottamatta Timin notkahdusta välierässä. Miesten Pariairokaksikko veti ihan kelpo vauhtia 1300-1500m mutta viimeinen 500m meni heikosti, ja C-finaalissakin sijoitus putosi kisan lopussa ja lopputulos oli C-finaalin viides, eli 17. sija 24 joukkueen kilpailussa. Miesten kevyt pariairokaksikko oli neljännesvälierissä 8. nopein koko pakasta, mutta omasta erästä edelle ehtivät Italia, Saksa ja Portugali, joten tie vei C-finaaliin. C-finaaliveto oli ihan hyvä, voitto ja kokonaiskisan 13. sija 35 joukkueen kilpailussa.
Samaiseen LM2x veneluokkaan mielenkiintoisen paluun tehnyt Tanskan pari Mads Rasmussen - Rasmus Quist oli heti hyvässä vauhdissa; tuloksena 3. sija. Rasmussen kokeili viime vuonna avoimessa luokassa ja tulokset eivät olleet kaksisia, mutta nyt arviolta 10kg kevyempänä vauhti on taas toista luokkaa, tässä voisi vaikka viitata talven blogikeskusteluun... Tanskalaisista Eskild Ebbesen vietti 39-vuotissyntymäpäiviään kisoissa voittamalla miesten kevyen nelosen yhdessä joukkuekavereidensa kanssa. Hatunnosto ja syntymäpäiväonnittelut Ebbesenin suuntaan. Kova jätkä ja vertaansa vailla oleva ura, jo nyt.
Kisoissa oli laaja ja hyvätasoinen osanotto, erityisesti Saksalaiset olivat vahvassa kevätkunnossa. Tästä jatketaan kohti kyseenalaista mainetta EHEC jupakan myötä saanutta Hampuria, (17-19.6) miesten pariairokaksikon kanssa, ja sitten Amsterdamin Holland Bekker (25-26.6) regattaa johon lähteävät Tim ja LM2x.
Suomessa on kuulemma helle, mukava kuulla. Täällä ei ole hellettä. Täälläkin Beach Volleyn harrastajat tarvitsisivat hallin, koska meren rannalla on kovin viileää ja tuulee niin maan perusteellisesti joka päivä niin että hiekka menee silmiin jos koittaa Beachillä pelata. Sattuisi nyt joku vauraampi pisensmies tajuamaan tuon beach hallihomman vetovoiman, konseptista voisi rakentaa franchising periaatteella vaikka globaalin ilmiön, huomattavasti mäkkäriä ja kotipizzaa terveellisemmän...
Soutuharrastusta tuuli ei pahasti haittaa koska kanava on kapea ja siinä on puita reunoilla - onneksi.
Heti alkuun täytyy todeta että pitkästä aikaa Suomen naisten kaksikon vauhti oli kilpailukykyistä, olympiapaikka on mahdollisuuksien rajoissa huolimatta siitä että viivalta puuttuivat mm. Saksan, Australian, Uuden-Seelannin ja Tshekin venekunnat. Kovaa onnistumista vaaditaan, mutta niinhän se urheilussa aina on, toinen käsi taskussa pelaillen ei paljoa saavuteta.
Oman työni osalta täytyy todeta että joukkueet soutivat malko lailla odotusten ja fyysisen suorituskyvyn mukaan, lukuun ottamatta Timin notkahdusta välierässä. Miesten Pariairokaksikko veti ihan kelpo vauhtia 1300-1500m mutta viimeinen 500m meni heikosti, ja C-finaalissakin sijoitus putosi kisan lopussa ja lopputulos oli C-finaalin viides, eli 17. sija 24 joukkueen kilpailussa. Miesten kevyt pariairokaksikko oli neljännesvälierissä 8. nopein koko pakasta, mutta omasta erästä edelle ehtivät Italia, Saksa ja Portugali, joten tie vei C-finaaliin. C-finaaliveto oli ihan hyvä, voitto ja kokonaiskisan 13. sija 35 joukkueen kilpailussa.
Samaiseen LM2x veneluokkaan mielenkiintoisen paluun tehnyt Tanskan pari Mads Rasmussen - Rasmus Quist oli heti hyvässä vauhdissa; tuloksena 3. sija. Rasmussen kokeili viime vuonna avoimessa luokassa ja tulokset eivät olleet kaksisia, mutta nyt arviolta 10kg kevyempänä vauhti on taas toista luokkaa, tässä voisi vaikka viitata talven blogikeskusteluun... Tanskalaisista Eskild Ebbesen vietti 39-vuotissyntymäpäiviään kisoissa voittamalla miesten kevyen nelosen yhdessä joukkuekavereidensa kanssa. Hatunnosto ja syntymäpäiväonnittelut Ebbesenin suuntaan. Kova jätkä ja vertaansa vailla oleva ura, jo nyt.
Kisoissa oli laaja ja hyvätasoinen osanotto, erityisesti Saksalaiset olivat vahvassa kevätkunnossa. Tästä jatketaan kohti kyseenalaista mainetta EHEC jupakan myötä saanutta Hampuria, (17-19.6) miesten pariairokaksikon kanssa, ja sitten Amsterdamin Holland Bekker (25-26.6) regattaa johon lähteävät Tim ja LM2x.
Suomessa on kuulemma helle, mukava kuulla. Täällä ei ole hellettä. Täälläkin Beach Volleyn harrastajat tarvitsisivat hallin, koska meren rannalla on kovin viileää ja tuulee niin maan perusteellisesti joka päivä niin että hiekka menee silmiin jos koittaa Beachillä pelata. Sattuisi nyt joku vauraampi pisensmies tajuamaan tuon beach hallihomman vetovoiman, konseptista voisi rakentaa franchising periaatteella vaikka globaalin ilmiön, huomattavasti mäkkäriä ja kotipizzaa terveellisemmän...
Soutuharrastusta tuuli ei pahasti haittaa koska kanava on kapea ja siinä on puita reunoilla - onneksi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
