Vuonna 1999 alkanut soutuliiga on tullut tiensä päähän. Tavoitteena ei vuonna 1999 ollut luoda väliaikaista kilpailujärjestelmää vaan pidemmän tähtäimen järjestelmä joka olisi saanut lajin elämään hieman leveämmin. Hetken soudun elo olikin vähän leveämpää. Soutajien määrä lisääntyi ja kilpailuissakin tunsi vain osan osallistujista. Tuntuu siltä että tänä kesänä ja osin jo viime kesänä olemme palanneet nollapisteeseen, Harmittaa, miksi näin on käynyt?
Soutuliiga imi lajin pariin takaisin vanhat soutajat ja vain valitettavan vähän uusia. Seurat näkivät mahdollisuuden sada itselleen uutta venekalustoa ja alkuinnostuksen takana oli varmasti myös unelma siitä miltä tuntuu soutaa kasia kun se kulkee hyvin. Nyt niillä soutajilla jotka palasivat liigaan soutu-uraansa jatkaakseen alkaa olla ikää ja perhettä sen verran että harrastus ei enää ime. Toivon että juniorityö ja kunnollinen rekrytointi tai kykyjenetsintä imisi ja pitäisi harrastajat lajin parissa. Esimerkki onnistuneesta kykyjenetsinnästä löytyy etelänaapuristamme.
Eestiläiset voittivat nuorten (alle 23v.) MM-kilpiluissa maailmanmestaruuden heinäkuussa 2007. 1,5 miljoonainen kansa löylytti lajin suurmaat kahdeksikossa, jota erityisesti pidetään suurten maiden temmellyskenttänä. Sanoisin että melkoinen urheiluteko. Eesti on urheilumaa jossa urheilua arvostetaan ja rahoitetaan. Huolimatta siitä että Eesti ei Suomeen verrattuna ole vauras maa, on siellä aito innostus urheiluun, oli se sitten lasten tai nuorten urheilua tai huippu-urheilua. Innostus näkyy myös rahoituksessa. Eestissä on palkattuja soutuvalmentajia toistakymmentä, siinä missä Suomessa kaksi osa-aikaista. Osa Eestin kunniasta kuuluu edesmennelle Suomessakin valmennustyötä tehneelle Juri Kurulille, joka rekrytoi lahjakkuuksia soudun pariin elämänsä loppuun asti. Juri kertoi aikanaan että Tartossa koululaisia testataan soutulaitteilla ja parhaille tarjotaan mahdollisuus tulla mukaan soututoimintaan. Silloin vuonna 2003 Jurin poikalauma käsitti ryhmän n. 15-20 vuotiaita isokokoisia miehenalkuja, veikkaan että muutama heistä istui juuri tuossa Eestin kahdeksikossa Skotlannissa. Sääli että Juri ei elänyt näkemään Eestin kahdeksikkomestaruutta.
2 kommenttia:
Hieno lisäys blogimaailmaan!
Soutuliigan vika ei ollut kilpailujärjestelmässä, vaan siinä, miten sitä seuroissa lähestyttiin. Meillä Turussa homma jäi 1970-luvun sukupolven monopoliksi eikä uusiutumista tapahtunut. Kun vauhtia oli mukavasti ja voittoja tuli, emme kokeneet isoa painetta uusien kykyjen sisäänajamiseen. Lisäksi koko kasitouhu leimautui meillä niin vahvasti tähän yhteen porukkaan ja sen persoonoihin, että tiettyjä raja-aitoja pystytettiin myös joukkueen ulkopuolelta käsin. Sitten kun vene ei enää kulkenut, äijät lähtivät kukin tahoilleen eikä seuralla ollut laittaa viivalle ketään.
Kaiken kaikkiaan liiga suuntasi pienissä ja isommissakin seuroissa tässä päivässä elämiseen. Näin ei olisi tarvinnut käydä, mutta pitkälti tulevien sukupolvien kasvattamisen kustannuksella monessa kaupungissa soudettiin. Meidänkin kavereista olisi useammalla ollut potentiaalia ryhtyä vaikka oman soutamisen ohella koutsaamaan nuoria kykyjä, mutta kiinnostusta vaan ei löytynyt. Jälleen pelissä oli myös tiettyjä raja-aitoja, mutta niiden suhteen on kysymys vähän metafyysisemmästä jutusta, josta varmaan emme pääse koskaan eroon soudussakaan.
Nyt olemme Suomessa aika kaksijakoisessa tilanteessa. Kv. tasolla olevia ja sinne pyrkiviä on ihan mukava määrä, mutta kansallinen taso lahoaa käsiin ja kotimainen kilpailutoiminta on aneemisempaa kuin miesmuistiin. 1999 olimme siinä mielessä paremmassa tilanteessa, että soutuliigan kaltainen viisasten kivi olisi voinut nostaa lajin uudelle tasolle. Nyt tiedämme, ettei niin käynyt, ja välissä kuluneina vuosina olemme valitettavasti valuneet Suomessa sellaiseen tilanteeseen, etten tiedä mitkä poppakonstit auttaisivat.
Muutaman vuoden soutuliigaa katselleena on kyllä ihmetyttänyt uusien naamojen vähäisyys. Ei silti että tehtävä helppo olisi. Olen muutaman viime vuoden aikana ollut mukana opettamassa soutamaan useita kymmeniä opiskelijoita, joista ehkä kymmenkunta on kokeillut kilpailemista kansallisella areenalla ja näistä aktiivisemmin mukaan on lähtenyt pari. Melkoisen heikko saldo siis. Mutta toisaalta antaa kuvaa muillekkin siitä kuinka paljon töitä on tehtävä, jos uusia aktiiveja halutaan lajin pariin.
Taustalla on kyllä samankaltaisia syitä, joista markku jo kirjoittikin. Eli sisäänpäinlämpiävyys ja lajin parista erkaantuminen oman kilpauran päätyttyä. Lisäksi kun kyse on seurasta, jossa kilpailijat pyörittävät itse byrokratiaa ja valmennusta joko ei ole tai sitä on vähän, niin aikaa aloittelijoiden ohjaamiseen jää vähänlaisesti. Liian paljon tehtävää, liian vähän tekijöitä tekemissä kostautuu aloittelijatyössä. Ja kierre on valmis.
Jos kenellä on hyviä ideoita tuon noidankehän katkaisemiseen, niin kertokaa ihmeessä. Varsinkin kun opiskelijapohjaisella seuralla jäsenistön resurssit niin ajan kuin etenkin rahankin osalta ovat kovasti heikot.
Lähetä kommentti